— Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku … näetkö ratsumiestä tuolla?
Mennään piiloon!
— Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa tienviereisten kuusien varjoon, — niin ei mies ole kukaan muu, kuin juuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän talossa vieraana.
— Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu, sanoi Hanna. — Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan metsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas herra suostuu asumaan mokomassa paikassa.
— Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja Tukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa minä saisin ratsastaa tuolla hevosella!
— Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.
Vanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja satulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli, varjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä oli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä Tukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja lähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.
Heti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään, kun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:
— Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta tiellä.
— Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. — Mitä jos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!
— Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on ollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.