— Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.
— Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina kääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä siellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä ei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa Sjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.
— Pekka, lausui Hanna nopeasti, — sinä voit tehdä minulle ja hyvälle neidilleni suuren avun…
— Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.
— Hiljaa, kunnes hän menee ohi.
Hanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli reippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun valaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen peittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka Inkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.
Hän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:
— Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!
— Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. — Senkö avun minä voinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?
— Sen … joudu nyt!… Varo vaan, ettei hän näe sinua… Ja ota selvä kaikesta!