— Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.
— Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja kysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui talvipakkasen surmille.
— Mitä hän siihen vastasi?
— Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa päänalaisiin…
— Houruhan hän sitten on…
— Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa ylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat eriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan istahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen sielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle lähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja kysyi:
"Miksi sinä itket, Hanna?"
"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä", vastasin.
"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet silmistäni ja hymyili minulle. "Älä sinä vain ole pahoillasi minun tähteni!" jatkoi hän sitten; "minulla on sydämensuru, mutta se on pian haihtuva".
— Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta,
Pekka…