— Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä ollut suinkaan vähäinen. — Mitä hän sanoi, Hanna?
— Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta sydämestäni…
— Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin rakastaa Pekkaa?
— Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; — minä lausuin: Jumala sen tietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin, mutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen, enkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.
— No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän valehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?
— Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos sinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan leikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä hänet sekä itsesikin onnettomaksi.
— Oi, sanoiko hän niin? lausui Pekka hartaasti. — Voi sitä hyvää neitiä! Taivas häntä siunatkoon! Hän ei sittenkään ole houru; päinvastoin: ei ole maailmassa toista niin viisasta kuin hän. Mutta sano nyt vihdoinkin: mikä on syynä hänen haikeaan suruunsa? Sinä sen kyllä tiedät.
— Oletpa sinä utelias! Eihän se asia sinuun kuulu. Olen puhunut sinulle niin paljo, kuin sinun on lupa tietää. Mene nyt! Illemmalla kohtaamme toisemme taas, ja silloin pitää sinun tarkoin kertoa minulle kaikki, mitä olet nähnyt ja kuullut. Nyt menet Inkerin tuvalle ja kuuntelet ikkunan ulkopuolella; jos silloin kuulet vapaaherran äänen, niin pilkistä tupaan ja koeta tiedustaa, mitä siellä tehdään. Mutta muista lukea rukouksesi, kun lähestyt mökkiä! Se on aivan välttämätöntä, Pekka.
— Sitä sinun ei tarvitse muistuttaa… Mutta, jatkoi Pekka miettiväisesti, — soveltuvatko tuommoiset asiat miehen toimitettaviksi? Eikö se ole urkkimista ja väijymistä, häh?
— Mitäpä sitten?