— Minä en tahdo käydä väijymässä, en tahdo vakoilla muitten ihmisten töitä ja toimia; minun tietääkseni on semmoista aina pidetty häpeällisenä.
— Oletpa sinä tuhma! sanoi Hanna. — Eikö kuningaskin, sotiessaan maansa vihollisia vastaan, valitse rohkeimmat ja kekseliäimmät sotamiehistään, jotka hän lähettää vihollisen leiriin ottamaan selvää vihollisen hankkeista? Niin on ainakin vanha Rolf kertonut…
— Niin, katso, se on eri asia, sillä sodassa panee vakooja henkensä ja verensä alttiiksi isänmaan puolesta; mutta kuunteleminen vanhan eukon tuvan seinämällä on minusta arvotonta.
— Sinä olet niin riitaisa ja kärty! Keksit vaan verukkeita päästäksesi menemästä, sillä sinä hyvin tiedät tämän toimen yhtä vaaralliseksi, kuin vihollisen leiriin hiipiminen on. Kai minun sitte pitänee sanoa sinulle vielä muutakin, mitä en vielä ole sanonut, Mutta jos siitä ainoallekaan ihmiselle sanallakaan hiiskut, niin olet onneton. Katso, Pekka, minä ja Maria neiti epäilemme, että jumalaton Inkeri on lumonnut nuoren Aadolf herran…
— Hoo, huudahti Pekka ihmeissään.
— Muistathan, että Aadolf herra ja Maria neiti silloisessa kauheassa pyryilmassa joku aika sitten ajoivat harhaan ja tulivat Inkerin mökille. Siellä annettiin Aadolf herralle juoma, jonka piti olla lääkettä, vaan mikä ihan varmaan oli lemmenjuoma…
— Vai niin, huudahti Pekka vielä toistamiseen. — Onpa se katala akka! Mutta onko mahdollista, että lemmenjuoma saattaa lumota nuoren miehen niin, että hän rakastuu vanhaan noitaan?
— Sinäpä vasta olet typerä! Inkerillähän on tytär?
— Niin tosiaankin, Elli? Nyt käsitän kaikki…
— Käsittänet siis myös, kuinka tähdellinen asia on? Aadolf herran sielua uhkaa perikato, ja sinä voit häntä auttaa…