— Hyvä on, Hanna kulta, nyt minä lähden. Jää hyvästi! Yksi suukkonen vaan, ennenkuin eroamme!
— Sen saat sitte, kun olet asiasi hyvin toimittanut. Muista rukoilla! Sinua ei kohtaa mikään paha, jos rukoilet. Sinun pitää niinpian kuin voit, rientää Signildsborgiin takasin. Odotan sinua, vaikka minun pitäisi valvoman koko yö. Naputa pieneen ikkunaan, tiedäthän, joka on puutarhan puolella, niin tulen heti aukaisemaan. Puutarhan portti on avoimena.
Nuoret erosivat toisistansa. Pekka lähti metsään astumaan, Hanna palasi Signildsborgiin, iloiten siitä, että oli saanut toimitetuksi sen asian, joka oli hänen neitinsä sydämen arin kohta.
* * * * *
Aina siitä asti, kuin nuori Skytte sattumaltaan oli joutunut Inkerin vieraaksi, kävi hän usein tämän ja Ellin luona. Välttämätöntä oli, että nämä käynnit toimitettiin salaisesti. Minkälaisia epäluuloja olisikaan, jos asia olisi tullut tiettyviin, siitä aiheutunut sekä hänen vanhemmissaan että ympäriseudun asujamissa! Jo yksistään se seikka, että ylhäissukuinen nuorukainen usein kävi tervehtimässä köyhää vaimoa, jolla oli kaunis tytär, olisi pannut kaikki kielittelijät ja panettelijat liikkeelle; mutta kun sen lisäksi tuli, että samainen vaimo parka oli niin halveksittu olento, että siitä saakka kun pastori Svenonius ennen mainitun saarnansa piti, kukaan taikauskoisesta kansasta ei uskaltanut lähestyä hänen asuntoaan, vaan teki ennemmin pitkän kierron — niin oivalsi Aadolf varsin hyvin, ettei panettelijat, joiden pahennusta hän pelkäsi, tyytyisi ainoastaan hänen ja hänen molempien turvattiensa mustaamiseen, vaan että he vielä julkeaisivat ruveta arvailemaan pahentavia ja julkiriettaita asioita. Asioiden näin ollen olisi hän kernaasti lakannut käymästä Ellin luona, joka päivästä päivään kävi hänelle yhä armaammaksi, ellei hän olisi havainnut välttämättömäksi käydä noiden onnettomien luona rohkaistakseen heidän masentuneita mieliään. Nuoren neitosen sieluntila oli kauan aikaa ylen kiihottunut; sen oli saanut aikaan joka päivä ja hetki kalvava kuolemanpelko, joka vihdoin kääntyi koneentapaiseksi tarmoksi ja päättäväisyydeksi. Sill'aikaa kun Inkeri, tämä elämän suruissa ja taisteluissa päivänsä elänyt äiti, tunsi sydämensä vallan murtuneen eikä itse kyennyt mihinkään, hoiti Elli yksin taloudelliset askareet, ruokki lehmän sekä lampaat, kantoi vettä lähteestä, valmisti ruuan ja luki, milloin muilta toimiltansa jouti, jotakin hartauskirjaa äidin kuullen, tahi koki muulla tavalla parhaansa mukaan häntä lohduttaa. Mutta tämä kuumeentapainen tarmokkuus vaati kestääksensä paljo, se kulutti hänen hennon olentonsa elinvoimia; se nähtiin hänen poskistaan, jotka kalpenemistaan kalpenivat, ja kasvoistaan, joilla kuvastui päättäväisyyttä ja kärsimyksiä yhtä rintaa.
Paitsi tulevaisuuden pelkoa, tuota kamalaa varmuutta, että häntä ja hänen tytärtänsä odotti tuskallinen, häpeällinen kuolema, jäyti Inkerin povea toinen yhtä rasittava pelko: tasapaino hänen sielunelämässään tuntui alkavan vähitellen horjua, hänen tajuntansa, jota kauheat ajatukset kauan olivat vaivanneet, alkoi sulautua sekaviksi unennäöiksi. Usein, semminkin hämärän hiipiessä hänen yksinäiseen majaansa, istui hän ummessa silmin liikkumatta tuolissaan ja puheli puoliääneen itsekseen tai niille haamuille, joita hänen mielikuvituksensa loihti ilmi. Väliin olivat unet, joita hän puolivalveillaan näki, lohdullisia ja suloisia, väliin pöyristyttäviä ja kamalia, ja hänen puhelunsa, jota Elli parka hätäyneenä kuunteli tietämättä, oliko se todellisuutta vaiko mielen kuvittelua, muodostui aina sen mukaan. Lääkärit ja erään suunnan fysioloogit olisivat tätä vaimo raukan tilaa, jos se olisi ollut meidän aikoinamme, sanoneet jonkunlaiseksi somnambulismi-kohtaukseksi. Kaiketikin olivat nämä oireet Inkerin kiihottuneen sieluntilan ja vallitsevan kulkutaudin yhteisesti vaikuttamia.
Senkaltaisessa tilassa oli Inkeri sinä iltana, jolloin Pekalla ja Hannalla oli edellä kerrottu yhtymyksensä. Tuli takassa oli melkein sammumaisillaan ja valaisi niukalti huonetta. Elli tuli tuoden sylyyllisen metsästä kokoomiansa risuja, joilla sammuvaa tulta liedellä lisättiin.
— Kuka se on? kysyi Inkeri säikähtäen, kun kuuli oven käyvän.
— Minä se olen, hyvä äiti; Elli minä olen.
— Elli … Sinäkö se olet? Minä kun luulin sinun olevan hyvin kaukana, sanoi äiti huoaten.