— Mitenkä sinä niin saatoit luulla? En minä sinua hylkää, sanoi tyttö laskien risukimpun lattialle, ja mennen Inkerin luo.
Elli säpsähti kun hän kuutamon ja hiiltyneen pesävalkian himmeässä valossa näki äidin silmien olevan kiinni ja hänen kasvojensa kummallisesti muuttuneen. Tyttö parka tiesi, että hänen äitinsä taas oli siinä selittämättömässä tilassa, johonka hän viime aikoina usein, mutta aina yhtä suurella kauhistuksella oli nähnyt hänen joutuvan. Hän silmäili ehdottomasti ympärilleen, etsien apua…
Mutta apua ei ollut mistään saatavissa. Ihmiset vieroivat tuota kovan onnen majaa … yltympärillä oli yksinäistä, pimeää ja hiljaista … tuuli vaan päästeli pitkiä, syviä huokauksiaan metsässä.
— Sinä et siis olekaan poissa, Elli, sanoi vanhus ja tunnusteli kädellään tyttären kasvoja; — ja kuitenkin minusta äsken joku oli kuiskaavinaan: älä pelkää tyttäresi puolesta! Hän on pelastettu… Lapsi parka! Luulin äsken täällä olleen Jumalan enkelin, joka vei sinut kauas, kauas tästä kurjasta maasta … luulin sinun oleskelevan rauhan Eedenissä, jonne ei pahuudella ole pääsyä. Lapsi, lapsi! Miksi et seurannut häntä? Olisit sen kautta päästänyt minun suuresta tuskasta…
— Äiti, älä puhu tuolla tavalla! Minä en hylkää sinua koskaan.
— Elli, sinä et tiedä mitä teet. Päästä minua! Etkö näe että olen sidottuna kamalan kuilun partaalle? Sen on musta mies tehnyt. Ajallansa on hän minut syöksevä alas. Katso, lapseni, verihien pusertaa minusta pelko, minä reuhdon rautojani, ne vaan eivät taitu! Riennä pois ennenkun hän tulee! Muuten syöksee hän sinutkin alas. Riennä pois, lapseni, tee se laupeudesta minua kohtaan!… Hän tulee, hän tulee, haa!
Inkerin ääni ilmaisi syvintä tuskaa, hän kurotti käsiään ovea kohden, niinkuin olisi hän nähnyt tuon peljätyn olennon tulevan, ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavasti.
Tyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta silmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja tyrkkäsi hänet luotaan.
— Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän tyynemmällä mielellä. — Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä julma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun! Päätäni huimaa jo … minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi, minä en näe syväriä … Pian pian!
— Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.