— Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.
— Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että Jumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet uneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.
— Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu vieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!
Elli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria hikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:
— Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena. Ja niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet jälleen palata.
Inkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.
— Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.
— Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!
— Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella, mitenkä kovasti minua pelottaa.
— Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille pelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.