Avioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa naapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla vierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten supistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin saleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta ylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér ja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista vieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake nähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään painoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde kävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin luonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä metsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen yksinäisyydessä — procul negotiis — kirjallisissa toimissa, ja täällä kävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein.
Viimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä matkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista eikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei noista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli entistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo.
Sittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären syntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan miehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo piintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua.
Samanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä kauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta, seurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen aikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen hattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti puoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan.
Renkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten herransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään aika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt ensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron tulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria kannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan oli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin tamineissa.
Tie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka vastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi Signildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli valtakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen herransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa, sen huomasi Pekka — se oli nuoren ratsurengin nimi — siitä, että ensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle tielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi muistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa samaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli näkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori ratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja nyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon.
— Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen selästä.
Drake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa.
— Mikä on hätänä?
Sen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja osotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen.