Se, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut muuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla.
— Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi Pekka. — Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän pahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle kalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on tie selvä.
— Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. — Mitä sillä tarkotat?
— Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä? sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti kuusten läpi.
— Inkeri, tuo tietäjä-akkako?
— Niin, noita-akka, armollinen herra.
Drake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä pojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen silmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen huomionsa.
Tienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin kuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät luotuina ratsumiehiin.
Tämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki jätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet, hieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön, että Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti kysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan.
Tytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean ratsumiehen huomion esineenä.