Mutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin rammanneet.
Hevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka askelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.
— Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään eteensä.
Tahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan jäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni … Inkeri nojasi hänen horjuvaan olkaansa… Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.
Pihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain lierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten taa metsään.
— Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen eteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi kätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.
— Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.
Mutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut ratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.
Elli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta äidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.
Hän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään maassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla lempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.