Vihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?
Mutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja virkkoi:
— Me näimme Aarnon … hän elää … lähtekäämme heti häntä etsimään!
— Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat juolahtaneet…
— En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa silmin … sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen … sinä huusit minua viemään sinua ulos … tulimme tänne, niin näin ratsumiehen tiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä pojaksesi… Etkö muista?
— Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut… Taivahinen! Jospa vain järkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun viime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani… Älä välitä siitä! Älä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se johtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni vapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua lähellä… Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.
Elli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja antoi äitinsä istuutua siihen.
— Voi, sanoi tyttö, — se ei siis ollut totta … se ei ollut Aarno, niinkuin äsken luulin?
— Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa, niin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.