"Täydellisessä, pitkässä tekotukassa on, kuten leijonanharjassa, jotakin jaloa, eikä se tee kasvoja ainoastaan arvokkaan, vaan myöskin älykkään näköisiksi… Tuomarinkaavut pitkine laahustimineen näyttävät pelottavan arvokkailta. Kun laahustinta pidetään ylhäällä, kulkee kunnioitusta herättävä aaltomainen viiva tuomarin olkapäiltä laahustimen kantajan käteen. Ja kun laahustin hiljaa lasketaan, jää se tavallisesti monenlaisiin poimuihin, jotka kiinnittävät katselijan huomiota."
Hogarth käsitti siis tekotukan ja laahustimen puhtaasti esteettiseltä kannalta; hän havaitsi niiden piirteissä jotakin ihanteellista. Valetukan ääriviiva, "käärmeviiva", joksi sitä sanottiin, oli hänestä ja hänen aikalaisistaan varsinainen kauneusviiva. Hänen kirjansa ilmestyi kuitenkin hiukan myöhään, nimittäin v. 1753, jolloin irtokiharat ja palmikko jo uhkailivat jatkoperuukin valtaa, ja myöhemmän muodin kannattajat, joka sai alkunsa sotilasmaailmasta, ivasivat hänen ylistyksiään jättiläisperuukista, aavistamatta, että ne taideperiaatteet, joihin se oli hänelle antanut herätyksen, olivat samat kuin heidänkin. Rokokoajan taidemuotoa on myöhempi aika syystä nimittänyt peruukkityyliksi, sillä jatkoperuukin vaikutus ilmenee siinä kaikkialla — ensiksikin ja silmäänpistävimmin rakennustaiteessa, joka selvemmin kuin muut taidelajit osoittaa meille aikansa maun, mutta myös kuvanveistossa, koriste taiteessa, taideteollisuudessa, vieläpä silloisten tanssienkin, menuetin, ecossaisen liikkeissä.
Rokokon edeltäjä barokkityyli on yhtä selvässä vuorovaikutuksessa jatkoperuukkiin. Olenpa taipuvainen uskomaan, että barokkityyli, joka seitsemännellätoista vuosisadalla seurasi 1500-luvun taiteen ylevää rauhaa ja pidättyvää kauneutta ja sen sijaan tavoitteli suunnattoman isoa, uhkeata ja prameilevaa, teki tällä makusuunnallaan jatkoperuukin syntymisen mahdolliseksi, samoin kuin olen varma siitä, että jatkoperuukki vuorostaan vaikutti barokkityyliin, ja sen jälkeläiset, tekokiharat ja palmikko, vaikuttivat rokokoon. Näiden tyylien aaltoviivat on tekotukalta lainattu; niiden koukerot ovat pyörökiharoita. Kun kulkee Roomassa ja näkee sen monet barokki- ja rokokokirkot, vaikuttavat ne hyvin omituisilta antiikkisen maailman rakennusjäännösten rinnalla. Rooman Forumin varrella ovat erään temppelin jäännökset keisarikaudelta: Antoninuksen ja Faustinan. Sen pylväsrivin takana kohoaa vanhaan temppelinpihaan rakennettu Lorenzo in Miranda-kirkko kiemuraisine päätyineen. Tästä yhdistelmästä jää nauruaherättävä vaikutelma. Tuntuu kuin äsken käherretty ja puuteroitu pää, pyörökiharat korvien yläpuolella, kohoisi uteliaana piilopaikastaan antiikkisen pilarikatoksen takaa katselemaan matkustajia, joita kuljeskelee Forumilla.
Olen maininnut tässä esimerkin siitä, kuinka altis kauneusaisti on ottamaan vaikutteita siitä, mitä ajassa liikkuu, vieläpä muotienkin piirissä liikkuvasta. Muotien historia on vuorovaikutuksessa taidehistoriaan, mikä seikka muutamina aikoina on mitä selvimmin havaittavissa, mutta itse muotien alkuperä ei ole sama kuin taiteen. Pitkään aikaan ne eivät enää ole olleet kauneudentunteen, vaan aivan toisten tekijöiden luomia, jotka osaksi ovat kauneudentunteen vastakohtia. Muotien määräämisessä näyttelee nykyään merkittävää osaa juuri kauneudenlakien uhmailu. Muodin maailmassa on kilpailevia ruhtinaita ja ruhtinattaria, jotka joskus kuuluvat ylimystöön, joskus erääseen toiseen hyvin alhaiseen piiriin. Kuulukoot he mihin piiriin tahansa, heillä on luontainen taipumus koetella, kuinka pitkälle heidän valtansa vaikutus ulottuu. Sitä ei todista se, että jonkun heistä, ainaisesti haeskellessaan uutta tällä alalla, onnistuu saada käytäntöön puku, joka tyydyttää esteetikkojen, taiteilijoiden tai suuren yleisön kauneudentunnetta, sillä sellainen puku voisi vaikuttaa omalla voimallaankin; vaan todistus on siinä, että puku herättää jotakin pahennuksen tapaista ja kuitenkin saa suosiota.
Muodin ruhtinattareksi tai ruhtinaaksi ei täysin tunnusteta ketään, ennenkuin hän on yleiseksi pukutavaksi toteuttanut jonkin oikun, päähänpiston, jonka käytäntöön saaminen muodin alamaisten keskuudessa, olivatpa he kuinka tottelevaisia hyvänsä, ensi hetkellä näytti mahdottomalta. Kun se onnistuu, on mausta saatu voitto, ja niin asia käsitetäänkin. Sillä nuo muodin ruhtinaat ja ruhtinattaret tuntevat jokseenkin hyvin vanhemmat muotilehdet ja tietävät kyllä keksintöjensä yleensä olevan sellaisia, että kun ne taas näkee jonkun vuoden vanhoissa muotilehdissä, ne herättävät naurua tai pahennusta.
Kaikkeen tähän sekaantuu kuitenkin itsetiedottomiakin tekijöitä, eikä ole aivan vailla totuutta se väite, että pukujen historia antaa oman osansa aikojen luonnekuvaan ja jossakin määrin esittää vertauskuvallisesti ainakin yhden puolen niiden sielunelämästä. Kuitenkin on vaarallista ryhtyä selittelemään sellaista symboliikkaa. Siten voisi johtua käsittämään Euroopan kohtaloiden vaihteluja perin kummallisesti. Laaja pönkkähame ei ole ajassa niin kaukana, ettei moni meistäkin sitä vielä muistaisi; sen sijalle tuli sangen pian niin ahdas hame, että täytyi ihmetellä, kuinka sen käyttäjättäret saattoivat astua täysipitkiä askeleita sen alla. Välillä olevan ajan valtiollisissa vaiheissa tai sivistysilmiöissä en huomaa mitään, mitä sellainen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen voisi vertauskuvallisesti esittää. Vaarallista on vainuta itsetiedotonta tai salaperäistä syvyyttä niissä tuloksissa, jotka ovat johtuneet muodin kuningattarien ja heidän hoviräätäliensä neuvotteluista.
Edellämainituista syistä olisi liian hätäistä tehdä muotien vaihteluista sellainen johtopäätös, joka ei myöntäisi, että kauneudentunteessa on jotakin yleispätevää. Etteivät vastenmielisetkään ja esteettisesti loukkaavimmat muodit, kuten esim. ne, missä vaatteet ovat tiukasti ruumiinmukaiset ja siten tuovat esille ne muodot, jotka niiden tulisi kätkeä, lisäämällä näihin pikemmin jotakin eläintä esim. lintua kuin ihmistä muistuttavaa — etteivät edes sellaisetkaan kaikissa suhteissa jätä esteettistä tunnetta syrjään, johtuu itse asian luonnosta. Mitä vastenmielisempiä ne jossakin suhteessa ovat, sitä tärkeämpää on, että ne jossakin muussa suhteessa koettavat lepyttää silmää.
Jos ne loukkaavat muotoaistia, koettavat ne korvata sitä väriaistiin vetoamalla. Rumimmankin pukutavan täytyy menestyäkseen vedota johonkin, mikä syystä voi saavuttaa suosiota. Mutta vaikka näin ollen esteettinen aines ei täysin puutukaan uudempien muotien historiasta, ei niitä kuitenkaan, kuten sanottu, saa pitää ilmauksina sen ajan kauneudenaistista, jolloin ne ovat syntyneet. Usein ne ovat kauneusaistin vastakohtia; ne ovat myös osoittaneet voivansa viedä sitä harhaan, kun sama muoti pienemmin vaihteluin on hallinnut useita sukupolvia, Mutta kauneus on harhapoluillaankin kauneutta: barokin ja rokokon päivät ilmaisevat murtunutta makua, mutta kaikissa tapauksissa sellaista makua, joka on voinut synnyttää unohtumattomia tuotteita.
Muodin vaikutuksista johdun tulevissa luennoissa toisiin, paljon huomattavampiin, jotka johtuvat sielutieteellisistä ja historiallisista tekijöistä, koettaakseni sitten määritellä, mitä jää jäljelle ja voidaan sanoa esteettisesti yleispäteväksi, kun noiden vaikutusten tulokset on karsittu. Samassa yhteydessä tulen selostamaan, kuinka esteettinen tiede on koettanut määritellä kauniin käsitettä.