Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla, vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät, odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin. Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan". Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän ihaileminen antoi kantavuutta.

Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin, ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen. Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi. Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.

Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa. Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen seuraajansa.

Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: Priapus! Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula antoi toiselle everstille tunnussanan: Jupiter! Tuskin sana oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä kohdatkoon hänen vihansa sinut! ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa. Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.

* * * * *

Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista, todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa — hänet surmattiin näet 29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa, sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi uhraajana ja kaatoi kirveellä — uhrieläimen? Ei, vaan pahaa aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre tuntuu miettivän samallaista pilaa.

Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa. Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.

IV.

Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa, teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan käsitykseen Kaligulan seuraajasta.

Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä, herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli — kaikki lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen — onko mahdollista, että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa, joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys ja lempeys meitä vastaan.