Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla, millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua. Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo yllättää tunnetunnustuksillaan. Usein on huomautettu, että ne näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.

Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan, että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus, jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.

Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus, jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta, jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin: vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.

Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden. Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama, että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat, antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille. Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä, tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön. Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.

Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752, jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin. Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus. Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa. Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta, ruhtinas Alessandro Torloniasta.

* * * * *

Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle (ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa, että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi. Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana, vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius parkaa ("misellus") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli 21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään ja valtiolliseen elämään vai eikö. — Toisessa tilaisuudessa kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon hullunkurisen kuoren alla — löytö, joka tuottaa kunniaa hänen yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen — ja hän lausuu ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän, kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.

Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään, sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.

Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista, lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se oli tämä hänen seuraajistaan.

Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli" tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna. Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan. Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan, sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.