Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista, joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä. Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä, tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä, rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?" huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan. Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät, missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla, ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa esirukouksiin.

Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen. Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar, kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar, älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän, jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa, epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta. Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä", tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut milloinkaan enää keisarinnan nimeä.

Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä, naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat vielä Celius vuorella Koliseumin takana.

Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan voittoon. — Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat, mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan rangaistuksen.

Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon, pudistettavana yltään.

V.

Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä hevosta ja käytellä aseita.

Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin

"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii, leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",

nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus, oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen, jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla, halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.