Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita. Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi. Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen", joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina, joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut ruumispuheella, jossa hän — kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen — ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä, joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys, joka tällä — Sporus oli hänen nimensä — ja Poppealla oli, oli Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi: "ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen puolison eikä ketään muuta!" — Koko retki oli kuin halujen vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön, ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta, oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari, voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden". Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä. Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin, missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin saisi kunnianosoituksensa. — Se on sama obeliski, joka nyt on Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?

Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota, voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.

Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat, jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta, ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen aiheensa.

* * * * *

Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa, kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään. Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella, josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi, demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin häviöstä.

Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi. On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä

— — — — lavall' laulanut ei Orestes, tehnyt Troicaa ei. — — — —

Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön". Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus. Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana "häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel "Lucindassaan".

Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille, ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen, sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa, saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina, joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin, ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista, joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".

Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset, jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus, joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen, ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus, joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa, missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua. Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.