* * * * *

Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan, jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään, ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän, joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen, josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä: hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus, joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta, jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. — Kaksi vuotta myöhemmin surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä, mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista salahankkeista.

Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas, synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä, ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui, sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin, ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. — Salaliittoon otti osaa muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla. Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö, johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa pidetty vanha Seneka. "Häpeä" — lausui eräs salaliittolaisista, kaartintribuni Subrius Flavus — "on sama, jos sitransoittaja raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli ehdottanut Senekaa keisariksi.

Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos. Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla, että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä käsitteestä, jota nimitettiin Rooman senaatiksi ja kansaksi. Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä. Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria, heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat — ihmeteltiin sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt painijana ja nyrkkitaistelijanakin — tarjoutui voimistaan kuuluisa konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa Fenius Rufusta — pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin huvituksia — jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin, missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen kunnianosoituksen.

Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris. Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen, mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen. Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua, ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin kauan kuin ansaitsit rakkautta… minä aloin vihata sinua, kun sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri, ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan, joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"

Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa. Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon. Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn. Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.

Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla askeleella saavuttaa vapauden."

Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia, jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."

Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus, jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset. Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia. Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron heikkoudelle.

Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.