Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?
Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, on siis comme il faut pysyä vapaana epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan"; leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on comme il faut, lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten horjuessa.
Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80 vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella. Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä, sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä. Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä. Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.
Aina siihen saakka oli comme il faut opinioonin raskaana velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi. Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä paitsi uskalsi nimittää un chat un chat et Rollin un fripon! Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". — Ja kun hän samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä, niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä, että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."
Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.
Se jyrkkä vastakohta — päivänvalo yön pimeyden vieressä — jonka Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla, ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla, jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset", "jumalattomat", — sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty, ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet — lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta — milloinkaan käyneet roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä iäisessä rauhassa voivat
"juoda kuohuvia maljojansa, katseen kylmän tomuun luoda, jossa kulkee mainen kansa",
jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. — Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän kauniista kokeistaan edistää hyvää.
Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika — hän, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena — sai eräältä opettajaltaan kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt hyvin kuuluisaksi.
Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana. Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.