Epiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen pitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta riippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan. Voittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun, levottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet, hän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman yliluonnollisesta lähteestä.
On vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa puuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia miehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja yksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen toiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa jäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan ilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa ja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä siihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että ainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta hän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. "Tee ihmiset paremmiksi, jos voit!" kirjoittaa hän; "ellet, niin muista, että sinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän hyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat kärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti hyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo väsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet puutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos muistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy helpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia, jolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää suuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa".
Markus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa. Hänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä ennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä puhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi olla hänelle pysyvä arvonsa, joskin hänen uskonsa Jumalaan ja ihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli liian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta, jotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti liian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien horjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan ihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta, jonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen antaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi. Kuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen päiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa "Puheluja itseni kanssa" ovat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja lohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä säilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa, joita kannattaa nimittää "sielun lääkkeeksi".