Näetkö, Erland, nuo muuttolintuparvet, jotka ylhäisissä ilmoissa liitelevät? Ne palaavat etelästä. Tunnetko raikkaat tuulahdukset, jotka käyvät avoimista ikkunoista läpi ritarisalin? Ne tuovat tervehdyksiä kaukaisilta mailta. Eikö nyt palaa hänkin, hän, jonka muistoa talvi ei ole saanut unhon nietoksiin upotetuksi. Kuule! Metsistä kuuluu ihmisten ääniä, kavioiden kopsetta, vaunujen pyörien kolinaa ja piiskojen läiskettä. Kuuluu kuin olisi suuri seurue tulossa. Ja metsän reunasta tulee esille kirjava joukko: miehiä pitkissä kauhtanoissa, naisia kirjavissa hameissa, puolialastomia lapsia, jotka meluavat, nauravat ja itkevät, hevosia, vaunuja ja koiria. He lähestyvät linnaa. Kaikki rientävät ikkunoihin, palvelijat, jotka pihamaalla työskentelevät, levähtävät ja katselevat ihmetellen tulevia; vartija katselee kysyvästi ritaria ja tämä antaa merkin sillan laskemiseen. Muukalaiset kulkevat sillan poikki, mutta jättävät hevosensa ja vaununsa ulkopuolelle. He järjestyvät puoliympyrään; miehet ottavat viittansa alta esille huiluja ja harppuja; mustasilmäiset ja mustatukkaiset nuoret tytöt, joiden paljailla käsivarsilla helmiä hohtaa ja tummien ja punaisten hameiden saumoissa tekokultaa kimmeltää, astuvat esiin naisten joukosta; huilut ja harput äännähtelevät, ja tytöt tanssivat outoja tansseja. Hurjina kuin räiskyvän tulen kipinät, keveinä kuin tuulonen vihreällä niityllä pyörivät he toistensa ympärillä kimakan soiton sävelien mukaan, kunnes huilut ja harput vaikenevat, tanssi taukoo ja tytöt kiiruhtavat takaisin vanhempien naisten luo. Silloin ilmaantuu isä Henrikki nostosillalle; hän tulee luostarista, jossa muukalaiset äsken olivat olleet. Ja muukalaisista muuan, roteva mies, kaikkia muita komeammin puettu, astuu häntä vastaan ja syvään kumartaa. Isä viittaa häntä itseään seuraamaan. He lähestyvät linnan rappuja, jonne ritari Pentti on laskeutunut kuullakseen, keitä vieraat ovat ja mitä he tahtovat.
Tuo roteva mies kumartaa nöyrästi Ekön herran edessä ja panee molemmat kätensä otsalleen. Musta on hänen pitkä tukkansa, sinisen musta tuo kähärä parta hänen huuliensa ympärillä, musta, ylpeä ja kuitenkin arka se katse, jonka hän ritariin luo.
Hän vaikenee, mutta isä Henrikki puhuu hänen puolestaan:
"Nämä ihmiset pyytävät armoanne, jalo herra, ja lupaa saadakseen asettaa majansa metsäänne, sillä he aikovat viipyä täällä muutamia päiviä, jonka jälkeen taas jatkavat matkaansa. Sillä tietäkää, jalo herra, että nämä ihmiset ovat kansaa, jolta Jumala kieltää levon ja rauhan, tuomittuaan heidät polvi polvelta vaeltamaan maasta maahan. Merkillinen on heidän kohtalonsa, ja otollista on sitä ajatella, sillä se todistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja ankaraa vanhurskautta ja meidän pyhän oppimme ijäti pysyvää totuutta.
"Näiden kierteleväin ihmisten esi-isät asuivat, niinkuin tämä mies, joka on heidän päällikkönsä, minulle on sanonut, tuhatta kolme sataa ja enempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten Egyptin maassa. He olivat arvossa pidetty kansa, Ismaelin, Abrahamin ja Hagarin pojan heimoa, ja heillä oli omat asuinsijansa siunatuissa seuduissa, jotka olivat yhtä hedelmälliset kuin Gosenin maa. Silloin saapui eräänä päivänä heidän maansa ääriin matkamies, naisen seuraamana ja käsivarrellaan pienoinen lapsi. Itsellensä ja perheellensä pyysi matkamies yön ja raju-ilman suojaa heidän kattonsa alla. Kaikkialla kieltäydyttiin sitä antamasta ja osoitettiin heitä talosta toiseen. Mutta matkamiehet, jotka he oveltansa käännyttivät, olivat pyhä Jooseppi, taivaallinen kuningatar Maria ja maailman vapahtaja. Ja rangaistukseksi tästä synnistä tuomitsi Jumala heidät ja heidän lapsensa kaksi tuhatta vuotta kodittomina harhailemaan, ilman muuta toivoa henkensä elättämiseksi kuin minkä ihmiset armostansa antaisivat. Enempi kuin puolet heidän vaivaloisesta matkastaan on jo päättynyt, mutta vielä tulee 23 sukupolvea, kolmen vuosisadan aikana, kuolemaan sille tielle, joka on heidän kuljettavanaan, ennenkuin he ovat päässeet siihen päämäärään, mihin pyrkivät: isänmaahan ja sovintoon Jumalan kanssa. Jalo herra, tämä kansa, joka pyytää vierasvaraisuuttanne muutamiksi päiviksi, on harhaillut monissa maissa, eikä ole turhaan anonut tätä samaa armoa ruhtinailtakaan. Katuvina pyhiinvaeltajina on heitä pidettävä; pilkatuita, ylenkatsotuita, pois sysätyitä ja vainotuita ovat he monin paikoin, sillä kärsimyksen malja on heidän käteensä pantu, mutta Rooman valtakunnan keisari on heille kuitenkin suojeluskirjan antanut ja ovat he myöskin saaneet armon esiintyä pyhän isämme edessä Roomassa."
Kun isä Henrikki oli näin puhunut, otti päällikkö viittansa taskusta moniin nauhoihin käärityn pergamentin, kiersi sen auki ja jätti sen uudella kumarruksella ritari Pentille.
Ritarin olisi ollut vaikea lukea sanoja mitkä olivat pergamentille kirjoitetut, mutta sen alla olevasta suuresta sinetistä, jossa oli Rooman valtakunnan vaakuna, ymmärsi hän, että tämä oli se suojeluskirje, josta isä Henrikki oli puhunut. Ritari silmäili kunnioittavasti pergamenttia, jätti sen takaisin päällikölle ja virkkoi hänelle, keskeyttäen priorin, joka aikoi puhettansa jatkaa:
"Ylen merkillistä on se, mitä olen teistä kuullut, ja minusta näyttää, että tekisin synnin, samanlaisen kuin se, mistä itse rangaistusta kärsitte, ellen sallisi teidän muutamia päiviä viipyä maallani. Ruokaa ja juomaa ei ole teiltä sillä aikaa puuttuva, ja mitä teihin tulee, päällikkö, kutsun teidät kattoni alle vierailemaan."
Päällikkö kiitti nöyrin sanoin, mutta selitti, että esi-isiltä peritty lupaus kielsi häntä samoinkuin hänen heimoaan hakemasta yösijaa huoneessa, olkoon se sitten kivestä tai puusta, ennenkuin heidän rangaistuksensa on loppuun kulunut. Vielä sanoi hän syyksi siihen, että oli muutamain päiväin vierasvaraisuutta pyytänyt, sen, että hänen täällä piti tavata heimolaisjoukko, joka joksikin ajaksi oli hänestä eronnut muita seutuja kulkeakseen, mutta joka nyt taas tulisi häneen yhtymään.
Kun ritari Pentti ja kiertolaisten päällikkö vielä olivat vaihtaneet muutamia lauseita, poistuivat vieraat sille aukealle metsään, mihin kerran ennenkin olivat majansa pystyttäneet. Sinne antoi ritari Pentti viedä ruokaa ja juomaa yltäkyllin, niin että heillä oli runsaasti ravintoa kokonaiseksi viikoksi.