Oppilas sai päivä päivältä yhä suurempaa suosiota opettajaltaan. Ja niin tapahtui eräänä talvi-iltana, kun Erland istui hänen vieressään kirjastossa, että priori paiskasi kiinni sen "kirkkoisän", jota oli lukenut, ja merkitsevä ilme kasvoillaan meni kirjahyllylle, vapautti erään toisen kirjan vankeudestaan ja asetti sen oppilaansa eteen.
Hän ei ole enää lapsi, sanoi priori itsekseen; hänen ymmärryksensä kehittyy huomattavasti; en epäile antaa hänen lukea tätä kirjaa johdollani. Se on vaarallinen. Ja se on juuri tämä vaara, joka uhkaa hänen ikäisiään, mutta vanhemman ystävän opastamana on siihen tutustuminen vaarattomampaa.
Se oli Ovidiuksen teos "Muuntumiset." Huolellisesti valitsi priori ne paikat, jotka katsoi hyödyllisiksi lukea.
Ja niin lukivat he Heron ja Leanderin rakkaudesta, ja Erland antoi mielessään Herolle Singoallan kasvot; he lukivat Pyramuksen ja Tisben rakkaudesta ja Erland antoi mielessään Tisbelle Singoallan säteilevät silmät, ruskean ihon ja punahuulet.
Hän luki heidän rakkaudestaan, ei, heidän rakkaudestaan hän ei lukenut, vaan heidän onnettomasta kohtalostaan, ja tarina oli vähällä saada hänen silmänsä kyyneltymään.
Samoin kuin rouva Elfrida iloitsi isä Henrikkikin Erlandin muuttuneesta mielestä. Usein istui hän pojan kädet omiinsa suljettuina ja kertoi jotain oman elämänsä runsaista kokemuksista. Usein ajoivat muistot pilven hänen otsalleen, ja hän katseli tarkkaavasti Erlandia. Oli kuin olisi hän mielellään tahtonut jotain tälle virkkaa, mutta ei kuitenkaan virkkanut. Suuria ajatuksia liikkui isän aivoissa, mutta hän pelkäsi, ettei Erlandin mieli vielä ollut tarpeeksi valmistunut ottamaan vastaan niitä siemeniä, joita hän tahtoi kylvää.
Eräänä iltana kevättalvesta tapahtui, sittenkun opettaja ja oppilas olivat yhdessä lukeneet, että vanhus laski kätensä nuorukaisen olkapäille, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksen tulta. Puoleksi kuiskaavalla äänellä, joka kuului juhlalliselta ja salaperäiseltä lampun laimeasti valaisemassa holvissa, puhui hän siitä, miten henki aineen voittaa, miten näkymätön sana hallitsee jäntevät kädet ja uhkaavat mielet, ruhtinaat ja herrat ja kaiken maailman sotajoukot, vaikka ne olisivat niin lukuisat kuin meren hiekka. Rakennetaan suuri rakennus, jonka perustus on maassa ja jonka torni taivasta tavoittelee (niin puhui hän), ja kun se valmistuu, silloin ei maa ole enää maa, vaan maallinen taivas, taivaallisen taivaan heijastus; perustus on jo pantu, pylväät pystytetyt, jotkut niistä kohoavat jo pilviin; mutta pahat jättiläiset, jotka aavistavat, että tuosta rakennuksesta on tuleva vankila johon heidät timanttikahleilla ikuiseksi kytketään, ovat tarttuneet pilareihin kukistaaksensa ne; mutta työ on valmistuva, sillä hyvän voima on suurempi kuin pahan, koska Jumala on suurempi kuin perkele. Mutta ajassa ajallisessa elää Jumala vain puhtaissa ihmissydämissä, ja jokainen sydän, joka hänelle aukenee, antaa tukea hänen vallalleen täällä maan päällä. Tahdotko sinä (niin puhui ukko pojalle) tulla Jumalan liittolaiseksi? Tahdotko kantaa kivesi tähän rakennukseen? Se ei ole helppoa, sillä miehen voima ei siihen riitä eikä miehen rohkeus; siihen vaaditaan kieltäymystä kaikesta maallisesta. Onko sinulla voimaa uhrata elämäsi ruusu Jumalalle ja pitää elämän orjantappura itseäsi varten? Enempää en nyt voi sanoa.
Niin puhui isä Henrikki, ja Erland, joka tosin ei oikein hänen sanojansa ymmärtänyt, tunsi ne kuitenkin sydämessään ja sanoi tahtovansa olla Jumalan liittolainen. Silloin asetti vanhus kätensä siunaten hänen päänsä päälle.
MUUKALAISET EGYPTIN MAALTA
Kevät on tullut, järvellä uiskennelleet jäälohkareet ovat sulaneet auringon paisteessa, puut tekevät urpuja ja metsä tuoksuu.