Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen. Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen. Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään. Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan kukkulan rinnettä.

IKÄVÄ.

Seuraavana päivänä palasi Erland kukkulalle puron luona. Jousi oli hänellä kädessään, ja Hurtta seurasi häntä, mutta metsästystä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Singoallaa, tuota ruskeata tyttöä. Hän oli yöllä nähnyt unta Singoallasta, että tämä tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, että hän vuorostaan puristi tytön kättä, että he katsoivat syvälle toistensa silmiin ja tunsivat olonsa omituisen onnelliseksi. Sellaista unta ei Erland ollut nähnyt koskaan ennen; ennen uneksi hän vain taisteluita metsän karvaisten asukkaitten kanssa, uneksi urosten otteluita ja halaistuja saraseenien turbaaneja.

Hän tuli purolle, mutta Singoalla ei ollut siellä. Ehkä hän tulee, ajatteli Erland ja istuutui nurmelle, jossa tyttö oli ennen istunut, ja kuunteli kauan puron lorinaa. Mutta Singoalla ei tullut. Silloin ikäänkuin puro olisi kuiskannut hänelle: etsi tuolta metsästä, sieltä, mistä minä tulen. Ja Erland nousi ylös ja lähti seuraamaan puroa metsään. Hän vaelsi kuusien siimeksessä, kiipeili kivien ja kallioiden yli ja tuli lopulta paikkaan, jonka metsänhakkaajan kirves oli raivannut, mutta joka vielä oli asumaton. Ainoastaan hiilenpolttajain risumaja oli siinä vanhan hiilihaudan luona; kanervia, sieniä ja kuolleenkouria kasvoi sen ympärillä. Oli isketty seipäitä maahan, ja kun hän ihmetteli, mitä varten ne siinä olivat, tuli Rasmus metsästäjä tietä pitkin astellen ja kertoi nuorelle herralle, että joukko outoja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat kummasti puetut ja jotka oudosti puhuivat, joiden iho oli ruskea ja hiukset ja silmät mustat, joilla oli hevosia, vaunuja ja paljon kuormastoa, oli tehnyt aholle majansa, viipynyt siinä päivän ja sitten matkaansa jatkanut pohjoiseen päin. Enempää ei tiennyt Rasmus kertoa, mutta hän näytti, mistä vaunut olivat kulkeneet mutkitellen puiden lomitse. Ja kun Erland katseli pyöräin jälkiä ja ajatteli, että varmaankin oli Singoalla yksi noista ihmisistä, löysi hän maasta punaisen helmen, samanlaisen kuin ne, jotka olivat tytön käsivarsia ja nilkkoja koristaneet. Hän otti helmen ja kätki sen sydämelleen, joka kuiskasi: hän on poissa, et koskaan enää saa häntä nähdä. Silloin virkkoi Rasmus, joka huomasi, että Erland oli synkkä: "Näin juuri äsken miehen, joka vei Hallin kaulanauhaa Eköhön. Halli on metsässä, puoleksi susien raatelemana. Suretteko hyvää metsäkoiraanne?"

Rasmus puhui totta. Sudet olivat yöllä löytäneet Hallin ruumiin puron varrelta, kulettaneet sen kauaksi metsään ja ilolla nauttineet vanhan vihamiehensä lihaa.

Erland vastasi lyhyesti Rasmuksen kysymykseen, että metsäkoiria on paljon, mutta harvassa niin hyviä kuin Halli. Hän sanoi hyvästi Rasmukselle, joka lähti matkaansa jatkamaan; itse palasi hän linnaan.

Joka päivä palasi hän kukkulalle puron luona. Luuliko hän, että Singoalla palaisi? Mutta kesä kului; syksy tuli; puronvarren punaiset, siniset ja valkeat kukkaset kuihtuivat, niinkuin kuihtui Erlandin raju mieli; tammet, joita kasvoi siellä täällä kuusien keskessä, kellastuivat ja varistelivat terhonsa maahan; päivä lyheni ja taivas synkkeni; muuttolinnut lensivät etelään; vettä satoi kaatamalla; puro tulvehti sen paikan yli, jossa Singoalla kerran oli istunut ja Erland niin monta kertaa hänen jälkeensä.

Mutta vielä sittenkin kun lumi peitti kukkulan, tuli Erland Hurtan seuraamana purolle, ei kuitenkaan niin usein kuin ennen. Ei hän enää odottanut Singoallaa tapaavansa, mutta hän rakasti tuota paikkaa, ja hän lauloi omia laulujaan ja kuunteli niiden kaikua, sillä Singoallan nimeä hän lauloi.

Ritari Pentti ihmetteli pojan vaihtelevaa mieltä ja kysyi monta kertaa, joko kaikki sudet ja ketut olivat tapetut metsistä ja joko kaikki petolinnut olivat vieraille maille menneet, koskapa Erland ei tuonut mitään riistaa kotiin. Toista tietävät kuitenkin paimeneni, sanoi hän, sillä usein kertovat he, että karvaiset ryövärit ovat hävittäneet karjaani. Sellaisiin puheisiin ei Erland paljoa vastannut. Mutta Elfrida rouva iloitsi poikansa käytöksestä, joka oli nyt lempeämpää kuin ennen; toisinaan luuli hän kuitenkin huomaavansa raskasmielisyyttä ja kyseli painoiko mikä hänen mieltään. Mutta Erland vastasi, ettei hänen mieltään mikään painanut ja katseli ulos salin ikkunasta tuota korkeata kuusta, joka kukkulalla kasvoi.

Talvella oli Erland ahkerammin isä Henrikin opissa kuin muulloin. Joka päivä ohjasi hän askeleensa luostariin. Portinvartija, veli Johannes, joka tunsi hänen soittonsa, pisti silloin sileäksi ajellun päänsä portin luukusta, tervehti nuorta herraa ja avasi hänelle portin. Munkkien kammioiden välitse vievän käytävän läpi kulki Erland kirjastoon, missä priori tavallisesti oleskeli. Se oli keskikokoinen huone, katto oli kupera ja ikkuna korkea ja suippokaarinen. Ikkunaruudut olivat pienet ja lyijypuitteiset, ja aurinko oli polttanut ne niin, että ulkona olevat koivut näyttivät tuulessa heiluessaan vihreiltä varjoilta. Seinät olivat kuvakoristeisia kirjakaappeja täynnä; vasikannahkaisiin kansiin sidotut kirjat olivat ketjuilla ja lukoilla seiniin kytketyt. Lukkojen avaimet olivat priorin tallessa. Varokeinolla oli kahdenlainen tarkoitus: suojella kalliita aarteita rosvoilta, mutta myöskin estää munkkeja ottamasta alas ja lukemasta kirjoja priorin tietämättä, sillä monet näistä kirjoista olivat, niinkuin hän sanoi, roomalaisten pakanain kirjoittamia ja saattoivat olla vaarallisia kokemattomien lukea.