"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."
Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! — niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut, kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen vielä viimeiset hyvästit.
HÄMYHETKI METSÄPURON RANNALLA.
Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.
Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."
Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla lämmittävät ja jäähdyttävät — jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät kainoja haluja.
Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu, johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee. Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä peittää maita." —
Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina saisivat olla yhdessä.
Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät, ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.