Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa syvyydessä.
Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen mustiin kihariin:
"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"
Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:
"En voi enää laulaa."
"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä. Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"
"On."
"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"
"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen… Ehkä se on siksi että meidän kerran täytyy erota."..
"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"