ENSIMMÄINEN OSA.
METSÄLINNA.
Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollut Månesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinni rakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreä torni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoista ulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiät pyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.
Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle, liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansa rakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.
Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojen harjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivat kulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissa kulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitä enemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisia rauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväiden päällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin ja Vinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat. Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalan siunausta Ekön linnalle.
Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.
Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuin olisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia. Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystä syntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.
Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tumma havumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutui ranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappu rapultaan ylenevä luostarin pääty.
Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänä myöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivat ja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivat kellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsia virui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneet vielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistus huokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavan pihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi samean päivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita. Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkut muinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani, ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.
Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi, joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteen vaipunut, ja sen omistajista, toisesta toisensa perästä, sanottiin, että sana oli heistä vaikeampi antaa kuin runsas almu. Månesköldit näyttivät tahtovan kulkea kulkuaan yhtä äänettöminä kuin kuu, joka tarun mukaan oli heidän pakanallisen esi-isänsä ystävä ja joka oli hänelle hopeaisen sirpin lahjoittanut. Noiden monien linnan seinissä olevien merkkien ja esi-isiä muistuttavien kuvien joukossa ei kuitenkaan kuun sirppiä näkynyt muualla kuin yrttitarhan portin päällä, mutta siinä se oli asetettu pyhän neitsyen jalkojen juureen ja siis ristin alaiseksi saatettu. Mutta jos joku ritari Pentiltä tuota kummallista tarinaa tiedusti, teki hän epäävän liikkeen kädellään, teki välistä ristinmerkinkin, ja vastasi vain: se tapahtui pakanuuden aikana. Taipuvaisempi sanoin selittämään asiata oli kuitenkin vanha palvelija, Rasmus metsästäjä.