Seudun kansa kyllä tiesi, miksi Ekön linnassa oltiin ääneti ja miksi Ekön miehet vaikenivat. Kun kristinuskon sanansaattajat — nuo kolme, joiden kuvat linnan portin päällä kohottivat katseensa ja kätensä taivasta kohti — olivat ilmaantuneet Smålannin maakuntaan ja sen jättikumpujen päältä alkaneet puhua valkeasta Kristuksesta ja pyhästä isästä Roomassa, oli Månesköldin esi-isistä se, joka siihen aikaan eli, alkanut heitä vastaan intoilla, koonnut väkensä pyhille kukkuloille ja uhrilehtoihin ja kehoittanut heitä pysymään uskollisina salaperäiselle Odinille, valkoiselle Balderille ja mahtavalle Torille. Näiden epäjumalain kunniaksi lauloi hän harpulla säestäen lauluja niin mahtavia, niin hurmaavia, että kansa luuli kaikkien luomakunnan äänien niihin säveliin sointuneen. Se paadutti sen vuoksi sydämensä evankeliumia kohtaan ja karkoitti sen sanansaattajat. Sentähden vallitsi nyt äänettömyys Ekön linnassa ja sentähden vaikenivat Ekön miehet. Mutta äänettömyys ei ollut pahan omantunnon painamaa, niinkuin ennen lienee ollut. Seitsemän hurskaan miespolven jäsenet olivat koettaneet sovittaa pakanallisen laulajan rikosta. Se kevensi omaatuntoa.
Kerrottiin, ettei yksikään kristitty Månesköld voinut eikä tahtonut laulaa ulkosalla taivaan alla — ei kukaan ennen Erlandia, ritari Pentin poikaa, joka vielä oli keskenkasvuinen. Hänen ääntänsä olivat ihmiset ihmetyksellä kuunnelleet, kun hän tuon tuostakin metsän peitossa lauleskeli, missä mielellään jousella ja keihäällä varustettuna kuljeskeli. Hän lauloi kummallisia säveliä, rajuja ja kauniita, lauloi varsinkin silloin kun kuuset ja hongat kovimmin kohisivat. Hän kulki yksin silloin kun ei tahtonut, että Rasmus metsästäjä häntä seuraisi.
Rasmus oli taitava metsänkävijä, hyvin perehtynyt petojen tapoihin ja elkeihin, ja ylen oppinut oli hän kaikessa, mikä koski metsähiisiä ja peikkoja. Useammin seurusteli Erland kuitenkin kahden koiransa kanssa, jotka olivat suuria ja pörröisiä, joiden silmät olivat verenpunaiset ja hampaat terävät. Naapurit pelkäsivät Hallia ja Hurttaa, ja sudetkin niitä nälkäisellä ja äkäisellä pelolla katselivat.
Rannan korkeimmalta kalliolta oli Erlandin tapana viskautua veteen. Kun tuuli kohotti laineet lakkapäiksi, silloin häntä huvitti uida. Ihmisten mielestä oli pojassa jotain levotonta ja rajua, jotain, joka pakanuuden aikoja muistutti; hänen luonteessaan oli jotain, jota ei kastevesi ollut kostuttanut.
Entäpä jos se vanha pakana, se muinoinen Månesköld, joka ei koskaan ollut antanut siunata itseään ja joka kuolinvuoteellaankin oli houraillut kilpineidoista ja kuolemattomuuden simasta — entäpä jos hän oli nyt palannut Erlandin hahmossa? Noin arvelivat keskenään talonpojat matalissa majoissaan. Mutta Ekön talonväki vakuutti, että Erland risti silmänsä hartaasti ja luki rukouksensa kädet ristissä; että hän totteli isää ja äitiä ja osoitti kunnioitusta opettajalleen isä Henrikille; että hän oli hyväsydäminen vaikkakin kiivas, antelias niinkuin kaikki Månesköldit, ja harras oikeutta noudattamaan, vaikkei se aina onnistunutkaan. Rasmus metsästäjä, joka luuli parhaiten tuntevansa Erlandin, vakuutti kaiken tämän todeksi, mutta pudisti kuitenkin päätänsä.
Ritari Pentti ei ollut tehnyt elämää Ekössä äänekkäämmäksi kuin hänen esi-isänsäkään, ja hänen vaimonsa, jalovartinen, solakka ja vaaleaverinen Elfrida, jolla oli Kristuksen vuorisaarna silmissään ja otsallaan Taborin vuoren loisto, toimitti monet tehtävänsä hiljaisella arvokkuudella.
Kaksi kertaa vuodessa oli Ekössä pidot, joihin tuttavia ja ystäviä saapui kaukaisista kartanoista. Pidot olivat loistavat: kullalla neulottuja verhoja riippui salin seinillä, pöydällä oli kallisarvoisia astioita ja kellarista kannettiin esille kalliita juomia. Mutta vaikka ilo silloin ei ollutkaan hillittyä, esiintyi se kuitenkin arvokkaasti: vieraat eivät siihen syytä tienneet, mutta heistä tuntui juhlalliselta vielä silloinkin, kun heidät tarpeeksi juovuksissa vuoteisiin talutettiin. Itse herra Gudmund Ulfsax, Ekön lähin naapuri, jonka tapana oli huutaa ja meluta silloin kun olisi puhua pitänyt, ja joka kiroili enemmän kuin siunaili, silloin kun oli saanut yllin kyllin olutta ja viiniä nauttia, oli Ekössä ollessaan kohtelias ja kohtuullinen, ja säyseä sanoissaan ja liikkeissään, ja lallatteli vielä vuoteessaankin lapsena oppimaansa, hänelle ymmärtämätöntä latinalaista iltarukousta, jos ei näet sattunut niin, että se oli jo aamurukoukseen vaihdettava.
Ritari Pentti oli monta kovaa kokenut mies. Matti Kettilmundinpojan kanssa oli hän taistellut onnettomien herttuoiden puolesta ja Skånessa oli hän käynyt sotaa holsteinilaisia herroja vastaan. Nyt oli hän vanha ja harmaantunut ja hoiti isällisesti ja älykkäästi talonisännän tehtäviä. Talvipäivinä pysytteli hän enimmäkseen käsityökammiossaan talonpojan Olavi Hallsteninpojan kanssa, joka oli tehnyt ja koristellut alttarin pitäjän kirkkoon. Siellä työskentelivät uutterasti nuo harvapuheiset miehet ja heidän käsistään ilmestyi puuhun veistettyjä enkeleitä, apostoleita ja pyhimyksiä: pyhiä Marioita ja Katariinoja, taivaallinen Gabriel kädessään lilja, Pyhä Pietari avaimineen, pyhä Paavali miekkoineen, pyhä Sigfrid sauvoineen, pyhä Gregorius haarniskaan puettuna ja pyhä Sebastian, jonka ruumista nuolet lävistivät. Olavi Hallsteninpoika teki tärkeimmän työn; mutta ei ritarikaan pelkkää roskatyötä tehnyt: hän vuoleskeli taitavasti vaippojen poimut ja maalaili ne tottuneella kädellä. Monet talvet oli ritari Pentti sillä tavalla viettänyt. Ei koskaan näyttänyt hän hurskaiden kuvien tekoon kyllästyvän. Linnan kappeli ja luostarin kappeli olivat kukin saaneet kuvansa. Sali ja makuukamari samoin. Myöskin pitkissä mustissa käytävissä häämötti pyhimyksiä joka nurkassa, ja rappujen käänteissä elustelivat ne pyhäisiin aatoksiinsa vaipuneina. Siinä osassa linnaa, jota luultiin pakanuuden aikana rakennetuksi, seisoi pyhä Sigfrid, ja hänen edessään oli polvillaan tuo pakana, joka oli pitänyt Balderia Kristusta parempana ja Odinia kolmi-yhteistä Jumalaa parempana. Hänen kuvansa, se näkyi selvästi, katui tuota suurta syntiä ja rukoili hartaasti, ettei tulevia sukupolvia sen vuoksi pahalla rangaistaisi. Harppu, joka oli salaperäisiä pakanalauluja soitellut, oli muserrettuna hänen vierellään. Monena yönä oli ritari Pentti herätessään ajatellut tuota kurjaa, joka kiirastulessa paloi, ja hän lohdutti itseään sillä, että sielumessut ja sukulaisten hyvät työt ehkä lievittävät hänen kipujaan ja tekevät hänen pelastuksensa mahdolliseksi.
Isä Henrikki, Erlandin opettaja, oli maita ja mantereita matkustellut, ennenkuin pysähtyi prioriksi syvällä Smålannin metsässä olevaan luostariin. Hänen munkkinsa kertoivat, että hänen arvonsa hengellisenä miehenä ja oppineena oli ollut suuri kaukaisissa maissa, ja se tiedettiin, että itse Maunu kuningas oli tämän priorin edessä päänsä taivuttanut yhtä syvälle kuin Upsalan arkkipiispan edessä. Ja harva se vuosi, ettei hänelle kaukamatkustajain mukana tullut kirjeitä, jotka oli kirjoittanut itse paavi Avignonissa tai joku Pariisin yliopiston korkeasti oppineista herroista. Korkeita kunniasijoja oli hänelle tarjottu. Mutta hänellä oli luostarissaan, mitä hän maailmassa oli saadakseen halannut: oli aikaa mietiskelyihin ja tutkimuksiin, oli aikaa pergamentille piirrellä toiveitaan pian tulevasta Jumalan valtakunnasta maan päällä. Hän luki mielellään vanhoja roomalaisia runoja, vaikka niiden tekijät olivatkin olleet pakanoita, ja vanhan Vergiliuksen säe Magnus ab integro saeclorum nascitus ordo [suurten vuosisatain aika on kerran vielä koittava] kaikui hänen korvissaan profeetallisena ennustuksena. Luki hän myöskin kirjoja, jotka olivat kummallisilla kirjaimilla kirjoitetut, ja joista munkit sanoivat: graeca sunt, non leguntur: se on kreikankieltä, sitä emme lue. Sillä isä Henrikki oli pari vuotta oleskellut kreikkalaisessa keisarikaupungissa.
Harva oli se viikko, ettei hän olisi jonain iltana istunut Ekön linnan mukavimmassa nojatuolissa, toisella puolellaan rouva Elfrida ja toisella ritari Pentti. Ritari oli harvasanainen, mutta kilisti tuon tuostakin isän kanssa, ja katse, jolla hän maljansa nosti, ilmaisi kunnioitusta, ystävyyttä ja viihtymystä. Rouva Elfrida kyseli, munkki vastaili ja kertoi. Ja mitäpä kaikkea hän tiesikään kertoa! Hänhän oli nähnyt sen maailman, joka nyt oli, ja tunsi kirjoistaan sen maailman, joka oli ollut. Liialti ei hän sanoja käyttänyt. Mutta kuinka olivatkaan sattuvia ne sanat, joita hän käytti! Rouva Elfrida piti huolta siitä, että Erland oli sellaisissa tilaisuuksissa läsnä. Ja poika oli mielellään läsnä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se pitää minun saada kokea, se ja vielä paljon enemmän, ajatteli hän.