Tapahtui kuitenkin, että hänen huomionsa harhaili poissa. Kun ilta oli kuutamoinen, oli hänen vaikea kuunnella, mitä isä Henrikki kertoi. Hän oli näkevinään kuun veripunaisena kohoavan metsän takaa; hän näki kuun kuin hopearenkaan uiskentelevan taivaan viileässä sinessä; hän näki kuun katselevan makuuhuoneen ikkunasta sisään; hän näki, miten se läpi ilmojen syvyyden pudotti kimmeltävän hopeasirpin hänen pakanalliselle esi-isälleen; näki neitosen Bilin ja nuorukaisen Hjuken onnellisina soutavan pois kuun venhossa; näki kuun säteiden välkkävän rouva Elfridan hameen poimuissa. Sellaiset näyt ne hänen mielessään harhailivat. Oliko Erland jollain tavalla kuun sukua?
Eikä ollut hänen helpompi seurata isä Henrikin sanoja, kun sisäjärven aallot kohisivat saaren rannoilla ja tuuli vinkui havumetsässä. Silloin kuuli Erland ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos ja joilla oli käsittämättömän hämäriä totuuksia hänelle ilmaistavina. Silloin tapahtui, että hän kuvaili mielessään maailman kokoisen harpun, joka oli koristeltu tuikkivilla tähdillä ja jonka kielet kulkivat läpi sinisen tai sumean äärettömyyden — vavahdellen valoisien kätösten niitä koskettaessa tai synkkien myrskypilvien ja sinivalkoisten salamain niitä soittaessa. Ja tästä harpusta kiitivät hänen ajatuksensa tuohon särjettyyn pakanalliseen harppuun pyhän Sigfridin jalkojen juuressa. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, eikä sitä edes ajatellutkaan.
Kun tämä kertomus alkaa, oli Erland seitsentoista vuotias, oli voimakas ja kaunis nuorukainen, taitava monenlaisissa urheiluissa, ja kirjatietoinen myös, usein iloinen, välistä mietteihinsä vaipunut, herkkä vihaan, sukkela sopimaan, nuorukainen tuolloin, lapsi tällöin.
Herra Gudmund Ulfsax oli leskimies ja hänellä oli sinisilmäinen tytär Helena. Ritari Pentti ja herra Gudmund arvelivat että nuoret olivat toisilleen määrätyt. Molemmat olivat vanhempainsa ainoat, ja tilukset olivat siinä niinkuin yhdistettäviksi aiotut. Ja kun rouva Elfrida oli samaa mieltä, päättivät vanhemmat, että Erlandista ja Helenasta oli muutamien vuosien kuluttua tuleva toistensa aviot. Vielä he toisiaan vierastivat. Mutta kaikella on aikansa. Rakkaudella on aikansa silläkin.
SINGOALLA.
Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.
Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten, oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut olevansa kaukana palmujen maassa.
Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.
Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana metsässä.
Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan. Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin houkuttelevaa.