Singoalla pudisti kiharat otsaltaan kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:
"Minä menen, isä. Menen mielelläni vaaleaverisen pojan luo, sillä minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua; hän on mieheni ja minä olen hänen vaimonsa. Mutta sinuakin minä rakastan ja kun olen saanut takaisin mieheni, haen sinut käsiini, sillä sinä et voi minua ainaiseksi hyljätä, sinä, joka olet niin hyvä."
Singoalla kääntyi pois ja lähti leiristä.
YÖ.
Tyttö vaelsi läpi metsän. Hän seurasi niitä jälkiä, joita hänen kansansa vaunut olivat jättäneet. Oli jo hämärä, kun hän uupuneena, epäröiden ja pelosta vavisten näki Ekön linnan tornin kohoavan yli järven harmaan pinnan. Nostosilta oli vedetty ylös eikä hän uskaltanut huutaa. Tyttö istuutui rantakivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki. Paljon oli hänellä ajattelemista: isänsä viha, naisten iva, mutta enin kaikista Assimin äidin sanat, että tämä muka oli vuodattanut myrkkyä vaaleaverisen nuorukaisen juomaan.
"Hän valehteli, niin, hän valehteli", päätti Singoalla, sillä hän tahtoi karkoittaa pois tämän kamalan ajatuksen.
Silloin heräsi hän surullisista mietteistään siihen, että kuuli hiipiviä askeleita takanaan. Hän näki useita miehiä, jotka häntä lähenivät; hän nousi ylös; ne syöksyivät esiin ottaakseen hänet kiinni ja viedäkseen hänet linnan herran eteen. He olivat tunteneet hänet noiden pakanain, kirkonvarkaiden ja myrkynsekoittajain laumaan kuuluvaksi naiseksi, joita he samana päivänä olivat herransa ja ritarinsa ja isä Henrikin johdolla takaa ajaneet.
Silloin valtasi pelko Singoallan sydämen ja hän pakeni nopeasti metsään. Nuolia vinkui hänen ympärillään; ne eivät sattuneet, mutta hän kuuli niiden kuoloa ennustavan vinkunan ja pakeni… pakeni niin nopeasti kuin huohottava rinta salli. Kauan kuuli hän vielä takanaan vainoojain askeleita ja huutoja; ehkä se vain oli tuuli, joka juuri oli alkanut metsässä puhaltaa. Välistä pysähtyi hän kauhistuksissaan, sillä pimeä petti häntä ja sai hänet luulemaan jokaista oudompaa pensasta viholliseksi. Hän päästi silloin huudon ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan. Sitten pakeni hän taas, niinkuin ajettu kauris, tietämättä minne meni. Taivas oli mustassa pilvessä, joka pimeyttä paksunti; tuuli kiihtyi, vettä alkoi sataa. Vinkui kallioiden lomissa, ratisi puissa; oli niinkuin olisi jokainen esine luonnossa saanut äänen, uhatakseen ja peloittaakseen häntä. Tosin putoilivat sadepisarat vilvoittaen hänen kuumalle otsalleen ja antoivat hänelle voimaa kiiruhtamaan eteenpäin: mutta lopulta vähenivät voimat ja hän meni tainnoksiin. Hän vaipui maahan sammalien päälle kuusen juureen.
Tultuaan taas tuntoihinsa ja katseltuaan ympärilleen, ei hän tiennyt missä oli. Pimeys oli kietonut kaikki läpinäkymättömään vaippaan, myrsky ulvoi ja sade tulvi alas hajanaisista pilvistä. Hän huusi isänsä nimeä, huusi Erlandin nimeä, mutta hänen äänensä haihtui yön pauhaaviin säveliin. Silloin kuuli hän ulvontaa läheisyydestään. Se on susi, ajatteli hän; se ulvoo nälkäänsä; saakoon se syödä minut, sillä isäni on minut hyljännyt ja Erlandin on Assimin äiti myrkyttänyt. Ja Singoalla nousi ylös ja meni sinne, mistä ulvonta kuului. Nyt kuului se aivan läheltä… Singoalla näki jotain liikkuvan puun alla… hän lähestyi… tunsi karvaisen pedon panevan käpälänsä hänen rintansa päälle… hän kaatui maahan… eläin seisoi hänen vieressään, nuuski hänen kasvojaan, nuoleksi niitä pehmeällä kielellä ja päästi iloisen haukunnan.
"Hurtta!" huudahti Singoalla.