"Assim", sanoi päällikkö, "minä annan sinulle tyttäreni avioksi, ja merkiksi siitä muserran minä tämän…"
"Seis", huudahti Assim; "ette tiedä, huolinko minä hänestä. En himoitse omenaa, jota toinen on purrut."
Päällikön kulmat rypistyivät ja hänen huulensa pureutuivat yhteen. Mutta hän pelkäsi Assimin sukua, jota taikauskoisesti kammottiin ja pidettiin arvossa, ja suuntasi sentähden kiukkunsa, ei Assimiin, joka oli ilkeästi häntä häväissyt, vaan Singoallaan.
"Pois", karjasi hän ja sysäsi hänet luotaan. "Tahdon näyttää, miten päällikkö oikeutta jakaa, ja kirottu olkoon se kieli, joka rohkenee minua puolueellisuudesta häväistä! Tyttäreni, olet häväissyt yhden niiden kymmenen ruhtinaan jälkeläisistä, jotka johdattivat kansamme esi-isien maasta, Assariasta. Tiesit olevasi Assimin vaimoksi aiottu, mutta olet hyljännyt hänet muukalaisen tähden. Hyvä, hae tuo muukalainen, hae hänen rakkautensa tai kylmyytensä, hänen saalinsa tai ylenkatseensa; mutta älä hae enää mitään meidän luonamme! Olet suljettu pois meidän seurastamme. Mene muukalaisesi luo."
Riemua huutavat Assimin heimolaiset ja ystävät, joita on suurin osa joukosta.
Päällikkö oli tuolla teolla tukenut jo horjuvan valtansa. Siihen se oli tarkoitettu. Mutta oli siinä vihallakin osansa. Nyt, kun tuomio oli langetettu, tuli pisto sydämeen, ja hän toivoi, että kohoisi ääniä Singoallan puolustukseksi.
Mutta kaikki riemuitsivat — kaikki paitsi Assim, joka äänetönnä seisoi, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat Singoallan leikkitovereita, astuivat esiin, syleilivät häntä ja itkivät.
Se oli näky, joka kirveli päällikön sydäntä.
"Päällikkömme on oikea tuomari!" huusivat miehet.
Mutta Assimin äiti tanssi Singoallan ympärillä ja osoitti häntä sormellaan. Ja muut naiset, sekä vanhemmat, jotka toivoivat Assimia omille tyttärilleen, että nuoremmat, jotka kadehtivat Singoallan kauneutta ja hyväksyivät äitiensä ajatukset, huusivat hekin: "Mene! Pois täältä! Mene nyt muukalaisesi luo!"