Tyttö, joka tähän saakka oli turhaan riuhtonut päästäkseen irti naisten käsistä, syöksyi isänsä jalkoihin. Hänen pitkä tukkansa tulvehti sekaisin; hänen kasvonsa vuotivat verta haavoista, joita tuo vanha noita, Assimin äiti, oli niihin kynsillään repinyt, hänen hameensa oli repaleissa.
Assimin äiti ja muut naiset juoksivat hänen jälessään ja kokoontuivat rääkyen päällikön ympärille. Miehetkin sinne kokoontuivat.
"Oikeutta! oikeutta!" huusi Assimin äiti.
"Onko jo siihen tultu, että kuolleen päällikön poikaa, jumalain jälkeläistä, saa häväistä elävän päällikön tytär? Eikö Assim kelpaa Singoallalle? Odota, meidän sukumme on mahtava… meidän sukumme on päällikköjen suku niin jalo, että sinun sukusi on sen rinnalla kuin lika auringon valon rinnalla."
"Pidä suusi, akka", sanoi päällikkö, "tahi leikkaan minä kielen kurkustasi! Olenko koskaan unohtanut, mitä oikeus vaatii?"
"Isäni", huusi Singoalla ja kietoi kätensä hänen vyötäistensä ympärille; "tuo vaaleaverinen nuorukainen on mieheni; olemme vannoneet toisillemme uskollisuutta Alakon kuvan kautta, et voi koskaan häntä minulta ottaa."
"Hän hourailee", sanoi päällikkö. "Missä on Assim?"
"Tässä olen."
"Tuokaa tänne kiviastia!"
Eräs naisista toi kiviastian. Päällikkö kohotti sen ylös.