"Sinä valehtelet", sanoi ritari. "En kanssasi väittele. Mene tiehesi ja pelkää taivaan kostoa."
"Niin, mene tiehesi, Amalekiitta!" karjasi isä Henrikki.
Päällikkö kumarsi totuttuun tapaansa ja vei kätensä otsalleen.
Sill'aikaa päästettiin Erland irti puusta ja tuotiin esille kahden miehen tukemana. Hänen ihonsa oli kellan kalpea, hänen käyntinsä horjuva ja aivonsa niin sekaisin, ettei hän tiennyt, missä oli eikä mitä oli tapahtunut. Hänet täytyi nostaa vaunujen yli, ja kun hän oli päässyt omaistensa luo, vaipui hän maahan.
"Mitä olette tehneet pojalleni?" huudahti ritari kauhistuneena, kohotti
Erlandin päätä ja tarkasteli häntä.
"Ei mitään", vastasi päällikkö varustuksiensa takaa. "Ehkä on pelko sen vaikuttanut."
"Pelko", huusi ritari säihkyvin silmin. "Minun poikani pelkäisi teidän katalia tikarejanne? Ei, hän ei ole koskaan pelännyt eikä voi koskaan pelätä."
"Luultavaa on", huomautti isä Henrikki, "että vihastus on vienyt sidotun pojan voimat."
Tahdomme nyt vain muutamin sanoin ilmoittaa, että Erland vietiin kotiinsa Ekön linnaan, sekä että ritari ja priori vetäytyivät takaisin miehineen.
Tuskin olivat he poistuneet, ja päällikkö lähettänyt vakoojia ottamaan selkoa, oliko lähtö todellakin tapahtunut, ennenkuin hän käski, että Singoalla tuotaisiin hänen eteensä.