"Etkö kuule ukkosta?" sanoi hän ja tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen. "Tahdotko pilkata Jumalan ääntä myrskyssä? Missä olet ihmistapoja oppinut? Eikö tule hurskaan ristiä silmiään ja taivuttaa päätään salaman edessä? Oletko pakana?"
Surunlapsi katsoi rikottuja soittokoneitaan ja sitten ritaria.
"Saanko vai enkö saa palvella sinua sata päivää?" kysyi hän, niinkuin ei olisi ritarin vihaa ymmärtänyt.
Ritari päästi hänen kätensä eikä ollut voida hänen katsettaan kestää, mutta vastasi:
"Tulehan sitten, sillä minua haluttaa nähdä, kuka olet. Mutta nämä sata päivää eivät tule olemaan sinulle makean leivän päiviä, ole siitä varma! Saat maata matollani, mutta myöskin olla koirani, joka saa potkuja palkakseen. Ja jolleivät kadonneet luostarin aarteet kauttasi löydy, niinkuin uskottelet äidillesi ilmoitetun, saat vielä pahempaakin odottaa."
Surunlapsi ei näyttänyt pelkäävän, vaan iloitsevan ritarin lupauksesta, sillä oli niin kuin olisi ilo hänen mustissa silmissään kimmeltänyt.
Ritari heitti nyt hyvästinsä priorille, joka sydämessään oli murheellinen tämän kovuudesta pientä pyhiinvaeltajaa kohtaan. Mutta isä Henrikki koetti hyvittää sitä osoittamalla pojalle sitä suurempaa hellyyttä. Kun ritari oli mennyt, ei priori vienytkään Surunlasta luostarin keittiöön, vaan munkkien pöytään refektoriossa, osoitti hänet ruoka-aikana istumaan itsensä ja vanhimman luostari veljen väliin ja puheli munkkien kanssa hänen retkestään ja merkillisestä asiastaan.
Kun munkit olivat sen kuulleet, osoittivat he Surunlapselle suurempaa kunnioitusta kuin vanhemmat miehet poikasille osoittavat.
Aterian jälkeen tehtiin Surunlapselle makuusija kirjastoon, jossa hänet jätettiin yksinäisyyteen, kun priori ensin oli toivottanut hänelle hyvää yötä, siunannut häntä ja vetäytynyt kammioonsa.