Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa ritari Erlandin palveluksessa.
Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan. Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista, varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka laulajain äänet vapisivatkin:
O rex aeterne domine,
Rerum creator omnium,
Qui eras ante saecula
Semper cum patre filius…
Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.
Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria, päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten. Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin, pysähtyi hän ja huudahti:
"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"
Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai sudet syöneet.
Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.
Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.
Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti, mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään, vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina… ja ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään; sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin. Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä, jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.