"Oikein ennustit… minä pelkäsin sitä… Lue! Se lähestyy meitä pitkin askelin, Jumalan vihan päivä, dies irae dies illa… Rutto on maassa ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos pelottominkin sydän nyt vapisisi!"
Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:
"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. Parce, parce, cohibe flagellum. Domine Deus! Luostarini on autioksi joutunut. Minä yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä; en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se perille. Pax tecum!"
"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään. "Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"
"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki; "silloin ei kammota kuolon portti."
"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja kuitenkin minä elän."
"Kohtalomme on Jumalan kädessä…" Sillä ajatuksella kevensi isä Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti taas vapaasti.
"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän hoitaa tointansa nuhteettomasti."
Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan, mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen, mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi… "vavahtaen", sillä Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi… "sitten tyyntyen", sillä pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.
Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.