Surunlapsi tunkihe noiden kallioiden välissä oleviin harhakäytäviin, kiipeili milloin ylös, milloin alas, ja seisoi vihdoin luolassa, jonne ainoastaan heikko valo pääsi tunkeutumaan paasien välitse, jotka olivat hakatut kuin katoksi kallellaan olevien kivilohkareiden päälle. Hurtta oli seurannut poikaa hänen vaeltaessaan tuskin näkyvää polkua, joka kiemurteli risujen ja pensaiden välissä.
Rotko oli asuttu. Metsän elävien nahkoilla katettu sammalvuode kulki epäsäännöllisiä seiniä pitkin. Pöytänä oli keskelle luolaa asetettu kivi. Lattialla oli jousi, viini, nuolia ja miekka, ja niiden vieressä hiiltyneitä oksia tuhkakasan päällä.
Kaksi olentoa istui siellä hämärässä, kun Surunlapsi tuli sisään Hurtan seuraamana. Toinen näistä oli laiha, mustanruskea mies, jonka ontot silmät katselivat synkistä, syvistä kuopistaan. Toinen oli nainen, tumma ja laiha niinkuin mieskin. Molemmat olivat vaiti ja katsoivat tuijottaen eteensä. Sanatonta kärsimystä kuvastivat tämän naisen kasvojen piirteet: hivuttava tuska oli muotoillut hänen vartalonsa ääriviivat. Mutta kauneutta, vaikka jo kyllä kalpeaa ja kuihtuvaa, oli vielä tässä surun kuvassa: alakuloista kauneutta, joka muistutti omaa, kohta alkavaa häviötään.
"Surunlapsi on täällä", sanoi mies, sillä nainen ei ollut kuullut pojan askeleita, eikä edes huomannut, että Hurtta oli paneutunut hänen viereensä sammalvuoteelle, jossa haukottelihe ja ojentelihe aivan kuin kotonaan. Nainen säpsähti ja katsahti ympärilleen. Surunlapsi kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli hänen suutaan ja silmiään ja otsaansa, painoi poskensa hänen poskeensa ja sanoi:
"Hyvä äiti, minulla on ilosanoma sinun sielullesi kerrottavana."
Singoalla… sillä tuo nainen oli Singoalla… vastasi kasvot ilosta loistaen:
"Ilosanoma? Tahdotko antaa minulle auringon säteen, sinä julman isän poika? Surunlapsi, rakastettu, rakastettu, anna hänet minulle, mutta älä anna hänen kadota!"
Singoalla tarttui Surunlapsen käteen ja vei sen otsalleen.
"Isäni ei enää minua vihaa", sanoi Surunlapsi. Se oli tämä sanoma, jota hän oli tullut tuomaan.
"Assim!" huudahti Singoalla tuolle tummalle miehelle; "kuuletko? Erland ei enää vihaa omaansa ja Singoallan poikaa!"