Ritarikin huomasi Singoallan; hän pysähtyi, varjosti kädellä silmiään, katseli ja huusi:
"Kirottu kummitus! Pakanallinen noita! Ajatko minua takaa päivälläkin?"
Ja hän tempasi jousensa, jännitti sen, asetti nuolen jänteelle ja ampui.
Mutta Singoalla oli jo kadonnut. Assim oli syössyt hätään, temmannut hänet luokseen ja vienyt hänet näkyvistä. Sen tehtyään jännitti Assim jousensa ja riensi takaisin, ampuakseen hänkin, mutta silloin oli ritari jo poissa.
Kun Assim palasi, istui Singoalla vihreällä sammalella ja tuijotti eteensä. Surunlapsi istui äänetönnä hänen vierellään ja toivoi itselleen kuolemaa.
"Singoalla", sanoi Assim ja kumartui hänen puoleensa. "Tahdotko, että tapan Erlandin? Minulla on myrkyllinen nuoli viinessäni ja minä ammun tarkkaan."
"Minulla on oikeus ottaa hänen verensä. Tapa hänet!" sanoi Singoalla.
Assim meni. Hänen silmänsä loistivat riemusta. Hänkin alkoi toivoa.
Mutta hänen riemunsa oli lyhyt. Singoalla huusi hänet takaisin. Hän tuli. "Ei, Assim! Ei vielä, Assim!" sanoi Singoalla. "Ei, ei vielä!" uudisti hän ja kohotti miettiväisenä kätensä otsalleen. "Surunlapsi saa illalla tuoda sen petturin luokseni. Minä silloin tuomitsen hänet, ja jos tuomio on kuolemaksi, tulee sinun, Assim, hänet tappaa…"
"Haa!" lisäsi hän ja nousi ylpeästi seisoalleen; "tuo valkotukkainen nainen, hänen sinisilmäinen Helenansa saa omistaa hänet päivällä; mutta minun, minun on hän yöllä, sillä hän on Surunlapseni voiman orja. Hyvästi, Surunlapsi! Odotan sinua ja häntä yöllä luokseni. Ensi yönä langetetaan tuomio."