Pitkät olivat Singoallalle illan hetket hänen istuessaan rotkossa nuotiotulen ääressä tuomion hetkeä odotellen. Surunlapsi, sinä silmieni ilo, voimasi ei ole pettävä… niin puheli hän itsekseen. Hio… niin puhui hän Assimille, joka uupumatta, mielipuolen levollisuudella, teroitti miekkaansa kallion kylkeä vastaan.
Mutta Surunlapsi, pitkät olivat hänenkin hetkensä! Mikä kamala hetki, kun ritari taas sortui hänen voimansa alle! Mikä kammottava retki, kun hän yöllä taas vaelsi metsässä isänsä vieressä!
"Surunlapsi, poikani…" Niin kuuluivat taas ritarin sanat. Mutta nyt pudistuttivat Surunlasta nuo sanat. Ne eivät olleet hänen isänsä, ne olivat ivailevan hengen, joka puhui hänen äitinsä suulla. "Surunlapsi! Sinä et tiedä, kuinka minä sinua rakastan", sanoi ritari heidän yön pimeässä kävellessään.
"Ei, hellitä käteni! Et saa koskea minuun. Minä en tahdo olla sinun poikasi."
"Yö on pimeä, pilviä purjehtii taivaalla… ja sinä, Surunlapsi, puhut sanoja, jotka saavat vereni jähmettymään. Näetkö pilven taivaalla, sinä oma Surunlapseni?"
"Niin, alkaapa sataa. Jouduhan nyt! — Minä vien sinut kurjan, onnettoman äitini luo."
Vettä satoi virtanaan. Metsä ratisi; ei ainoakaan tähti valaissut heidän yksinäistä tietään. Yölinnut huutelivat rotkoissa. Ja pienen pojan sivulla vaelsi kalpea haamu silmät raollaan.
He saapuivat kalliomurrokselle. Surunlapsi pysähtyi, ja häntä pudistutti taas. Hän ajatteli Assimin miekkaa, ajatteli tuomiota, joka odotti. Hän pysähtyi ja toivoi kuolemansa tulevan.
"Surunlapsi", sanoi ritari. "Anna minulle kätesi. Viethän minut Singoallan luo. Paha poika, minä valitan äidillesi, että olet puhunut julmia sanoja isällesi."
Niin uhkaili ritari hyväilevällä äänellä. Mutta Surunlapsi itki.