Noin puhui priori ritarille. Mutta tämä vastasi: "Älä ahdistele minua moisilla sanoilla, hurskas isä! Jos vielä toisen kerran tästä puhut, niin jätän minä teidät ja pakenen toisiin seutuihin! Antakaa minun olla! Kun aika on tullut, tulen minä ripille."
Toisen kerran, kun ritari näytti rauhallisemmalta, virkkoi hän priorille: "Sieluni on täynnä rikkinäisiä kuvia. Koetan niitä panna kokoon; sentähden täytyy minun niin paljon miettiä. Kun taulu on valmis, silloin näen minä, mitä tahdon nähdä; silloin tiedän, mitä tahdon tietää. Vasta sitten voin tulla ripille, sillä eihän voi tunnustaa sitä, mikä on tuntematonta."
Näinä päivinä palveli Surunlapsi tavallisuuden mukaan herra Erlandia. Mutta vapaita hetkiä ei Surunlapsella enää ollut ainoatakaan, sillä ritari salli hänen tuskin näkyvistään poistua. Katkeria hetkiä oli Surunlapsella sitä useampia. Melkein aina tuijottivat ritarin silmät häneen ja katseissa hehkui pidätettyä uhkaa, pelkoa ja epäluuloa. Hän vartioi Surunlapsen jokaista sanaa, jokaista hänen liikettään. Kun he olivat kahden kesken, tapahtui että hän nousi ylös, puristi Surunlapsen käsivarsia ja nosti hänet lattiasta heittääkseen hänet takaisin kiviä vastaan. Mutta hän hillitsi itsensä, ja kaikki loppui siihen, että sinelmät Surunlapsen käsivarsissa lisääntyivät.
Myöskin Surunlapsi kärsi paljon. Hänen poskensa olivat vielä kalpeammat kuin ennen, hänen ruumiinsa oli melkein kuin varjo. Mutta hän kesti kärsivällisesti ritarin rääkkäykset, laski päivän tunteja ja ajatteli riemulla yötä, jolloin nuo kammottavat kasvot taas muuttuisivat ystävällisiksi, nuo julmat silmät lempeiksi ja jolloin nuo äänettömät huulet taas kutsuisivat häntä pojakseen ja lakkaamatta hänelle rakkautta vakuuttaisivat. Yö oli Surunlapsen päivä ja päivä hänen yönsä. Päivällä istui hänen äitinsä yksin äänettömän Assimin kanssa metsässä; päivällä olivat hänen isänsä ja hän itse onnettomat; mutta yö toi tullessaan hurmaavaa autuutta heille kaikille.
Ritarin kävi niin, että hän tuli kuumeeseen, jolloin hän kerran kavahti ylös vuoteeltaan ja oli vähällä lävistää Surunlapsen miekallaan. Priori ja eräs toinen munkki, jotka valvoivat sairaan ääressä, pelastivat pojan. Houreissaan haasteli ritari paljon jostain rotkosta ja jostain kukkulasta, jonka päällä kuusi kasvaa; hän kutsui Surunlasta välistä pojakseen, välistä pieneksi piruksi. Sanalla sanoen: hänen kuumeensa oli kova ja hänen päänsä oli täynnä sekavia kuvia. Niinä päivinä odotti Singoalla turhaan ritariaan; mutta Surunlapsi kävi usein äitinsä luona.
Kun herra Erland taas parani, päätti hän mennä ripille. Priori säikähtyi kovasti kuullessaan, että ritari oli kahden pirun riivaama: toinen ilmestyi naisen muotoisena; toinen oli pukeutunut Surunlapsen muotoon, varmaankin sillä tavalla ivatakseen pyhiinvaeltajaa ja hänen hurskasta tehtäväänsä.
Isä Henrikki kutsui ritarin salaa luostarin kappeliin ja manasi pahat henget poistumaan. Ritari tunsi helpotusta ja luuli päässeensä vapaaksi kiusaajistaan.
Mutta seuraavana päivänä oli paha palannut. Aamulla herättyään muisti hän, että nuo molemmat hornan henget olivat häntä koko yön kiusanneet.
Vähän aikaa sen jälkeen tapahtui eräänä yönä, että herra Erland heräsi, ei vuoteellaan, vaan metsässä. Kalpea kuutamo valaisi maisemaa, mutta kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, huomasi hän pakenijan, joka oli Surunlapsen näköinen. Kuinka oli hän tullut tänne metsään? Hänellä ei ollut aikaa sitä miettiä, vaan hän riensi haamun jälkeen. Mutta kun ritari avasi tornikammion oven, makasi pieni pyhiinvaeltaja vuoteellaan.
Siitä alkaen rupesivat herra Erlandin ajatukset selviämään. Hän koetti kaikin tavoin koota käsitettäväksi kokonaisuudeksi noita hajanaisia kuvia. Hän keräsi kaikki muistonsa yöllisistä unistaan, vertaili niitä toisiinsa, valitsi yhteen sopivat, hylkäsi toistaiseksi toiset, tutki uudistetulla tarkkuudella Surunlapsen käytöstä ja päätti valvoa öillä.