"Pian! Palatkaamme linnaan, ennenkuin minä herään! Minä tunnen sinun voimasi vähenevän, ja pian minä herään. Joudu! Me olemme muutoin hukassa."
Surunlapsi kulki nopein askelin. Erland seurasi häntä. Tuskin oli neljännestunti kulunut, kun ritari jo lepäsi vuoteellaan ja pyhiinvaeltaja matollaan.
Mutta turhaan väijyi Assim saalistaan, seisoessaan kallioiden välissä teräväksi hiottu miekka kädessään. Kun Singoalla palasi rotkoon, sanoi hän vain: "Ritari ei tule." Assim iski miekkansa kallioon niin että se murtui kahvan kohdalta, juoksi rantaan ja huvittelihe koko yön matkimalla yölintujen ääniä ja vyöryttämällä kiviä kalliolta järveen.
VIIMEINEN YÖVAELLUS.
Surunlapsi piti valansa.
Ja Singoalla, — hän, joka oli alkanut tyytyä ajatukseen ikuisesta erosta ja kuolemasta — oi, hän unhotti pian päätöksensä, kun ritari palasi seuraavana yönä Surunlapsen kanssa ja pyysi häntä jäämään. Hän sanoi olevansa hulluuden ja Helenan oma päivällä; hän tahtoi olla onnen ja Singoallan oma yöllä. Hän kutsui häntä puolisokseen ja pyysi häntä pitämään sen valan, jonka oli Alakon kuvan päällä vannonut, vaikka hän itse pahain henkien vaikutuksesta olikin ollut pakotettu oman valansa rikkomaan. Suloisia olivat nyt Erlandin hyväilyt tuolle kurjalle, jonka ainoa onni hän oli ollut aina nuoruudesta alkaen. Ihania olivat nuo salamyhkäiset yöt, kun he rotkossa toisilleen kuiskailivat tai äänettömään haaveiluun vaipuneina käsi kädessä puron reunalla istuivat. Singoalla ei voinut vastustaa; hän jäi sinne ja eli aikansa autuaissa unelmissa.
Kahdentenakymmenentenä päivänä pyhiinvaeltajan tulon jälkeen Ekön linnaan palasi hän metsästä ehtoollismalja kädessään. Se annettiin priorille, ja kaikki ihmettelivät ilmestyksen totuutta ja katumuksen voimaa.
Mutta ritari Erlandissa tapahtui muutos, joka päivä päivältä tuli yhä selvemmin näkyviin. Ennen oli hän aika ajoittain ollut synkkä, nyt oli hän synkkä koko päivän, aamusta yöhön saakka. Hän laihtui kauheasti; hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, hänen poskensa onttonivat, joka hetki uursi vaon hänen otsalleen, joka hetki valoi öljyä hänen katseensa kamalaan liekkiin. Palvelijat vapisivat, kun hän lähestyi, Helena rouva ei uskaltanut enää kysyä, mikä hänen mieltään kalvoi, sillä ritari näkyi aavistavan, milloin tuo kysymys oli tulossa, ja poistui silloin hänen läheisyydestään. Hän oli kylmä vaimonsa surullisille katseille, karttoi hänen hyväilyjään, eikä välittänyt pienestä pojastaan. Harvoin puhui hän kenenkään kanssa.
Helena rouva ilmaisi priorille huolensa herra Erlandin tilasta ja keskusteli hänen kanssaan, mitä olisi tehtävä hänen pelastuksekseen, sillä silminnähtävää oli, että tämä sairasmielisyys vei häntä nopein askelin hautaa kohti. Priori päätti puhua avomielisesti ritarin kanssa ja vaatia häntä ripille.
"Rasittaako synti sieluasi, poikani? Vai mikä se on, joka saattaa sinut epätoivoiseksi? Älä haudo tuskaasi! Sitä voi muuten seurata ajallinen ja iankaikkinen kuolema! Pakene Jumalan ja kirkon helmaan! Katso, hän on valmis ottamaan syysi ja surusi omille hartioilleen!"