"Älä petä minua", sanoi Singoalla, "rukoilen: älä puhu niin, että minä taas alan elää toivossa, joka sitten pettää ja jättää jälkeensä vihaa ja epätoivoa! Enkö joutunut harhaan sanoistasi, silloin kun Surunlapsi ensi kerran toi sinut luokseni? Luulin sinun minua aina rakastavan ja että sinun oli suloista minua nähdä. Silloin päätin tulla luoksesi. Mutta sinä kauhistuit minut nähdessäsi ja pikaistuit ja tahdoit tappaa minut. Erland, sinä vihaat minua päivällä; rakastaa minua voit ainoastaan yöllä, kun Surunlapsen salaperäinen voima on tahtosi kahlehtinut."
"Totta on se, mitä sanot, mutta totta vain puoleksi, sillä nyt näen minä selvästi", sanoi ritari. "En ole sama päivällä kuin nyt, kun olen luonasi. Päivällä olen minä onneton ja mielipuoli; niin, mielipuoli. Muistat kai Assimin ja isäsi? Sen pahan, minkä he minulle tekivät, siirsi sekava mieleni sinuun. Sairaat ajatukseni tekivät sinusta kauhukuvan, ja nimesi, tuo suloinen Singoalla, soi korvissani kamalalta. Silloin tuli tyttö, joka oli lapsuuteni ystävä, ja hoiti minua, kun olin sairas. Luulin häntä rakastavani; mutta se nainen, jota rakastin, olit aina sinä, puolisoni; se olit sinä, jolla vain oli Helenan naamio. Niin, en minä koskaan Helenaa rakastanut, mutta sinua rakastin minä hänessä; sen tunnen minä nyt. Singoalla, jos et tahdo tappaa minua oikeuden täyttämiseksi, et rikotun valani tähden etkä niiden tuskien tähden, joita olen sinulle tuottanut, niin tapa minut oman itseni vuoksi, sillä minä vapisen huomista päivää. En tahdo herätä hulluuteen enkä vihaan sinua kohtaan, joka olet sieluni sydän."
Singoalla vastasi:
"Väärä valasi on anteeksi annettu; sen vuoksi ei sinun tarvitse kuolla. Eivät myöskään saa sanasi minua vakuutetuksi siitä, ettet rakasta Helenaa ainakin päivällä, kun olet mielipuoli. Mitäpä siitä, jos oletkin mielipuoli, kunhan olet onnellinen. Katso, minä tulin tähän maahan, ja lähetin sinulle poikani, että hän taivuttaisi mielesi nöyryyteen, sillä jäykkään mieleen ei salainen voima vaikuta, ja toisi sinut luokseni. Valitsin asunnokseni tuon rotkon tuolla ja odotin sinua yksitoista päivää. Tahdoin nähdä ja puhutella sinua vielä kerran ennen kuolemaani sillä minä tunnen kuolemani lähestyvän. Sen tahdoin minä korvaukseksi Jumalalta kaikista niistä suruista, joita olen kärsinyt, ja sen korvauksen on laupias Jumala minulle antanut. Mitä tahdon minä enää itseäni varten? Vaikeampi on ajatella Surunlasta, sillä mikä on hänestä tuleva, kun minä kuolen? Päivällä, kun sielusi on vihamielinen, ei hän enää ole poikasi! Mutta Jumala on häntä suojeleva, jos hänen sielunsa pysyy puhtaana kuin valkoinen lumi, eikä Surunlapsi ole vanhaksi elävä. Sen olen minä nähnyt kohtalosi viivoista, rakas kalpea poika!… Ei, Erland, nyt tulee meidän erota iäksi. Huomenna, kun heräät, olet muistava minua kuin pahaa unta, jonka vaikutus tuuleen haihtuu. Singoallan kuva ei sitten enää ole ajatuksiasi häiritsevä, hänen nimensä ei ole koskaan korvissasi kaikuva; hän on sinulta kadonnut niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassa. Mutta jos hän kuitenkin sieluusi palajaisi, jonkun kerran yksinäisenä hetkenä, niin älä ajattele häntä kostavana, pakanallisena, äläkä myöskään surevana naisena, vaan muista häntä anteeksi antavana, joka iloitsee siitä yöllisestä rakkaudesta, jonka annoit hänelle rotkossa puron reunalla! Elämäsi Helenan kanssa on kulkeva kuin tyyni joki läpi viheriäisten niittyjen, välitse varjoisten lehtojen. Erlandisi on kasvava vanhuutesi iloksi. Huoneesi on kauan pysyvä pystyssä ja Jumalasi siunaus on sitä suojeleva."
"Hyvästi, Erland!" jatkoi hän. "Hyvästi, sinä puron poika! Hyvästi ensimmäinen ja ainoa rakkauteni! Hyvästi, onneni ja onnettomuuteni! Ole siunattu, puolisoni. Siunattu sinä riemuni, auringonvaloni, henkeni, kaikkeni!"
Ja Singoalla painoi suudelman Erlandin huulille ja riensi pois.
Kyyneleet virtasivat Erlandin poskia pitkin; hän väänteli käsiään ja huusi Singoallaa; mutta Singoalla oli poissa, ja Surunlapsen voima kytki Erlandin paikoilleen.
Silloin päästi Erland suustaan sellaisia valitushuutoja, että ne koskivat Surunlapsen luihin ja ytimiin. Pienokainen vapisi ja tunsi voimansa vähenevän, tahtonsa heikkenevän, sydämensä sulavan.
"Surunlapsi", huusi ritari, "minä muserran sinut, jos et Jumalan nimessä vanno vieväsi minua ensi yönä, joka yö Singoallan luo."
"Minä vannon", huokasi Surunlapsi, melkein tiedotonna.