Ritari tunsi kuiskaavan äänen, kääntyi päin ja tahtoi tarttua hänen hameeseensa.
Mutta hän uudisti hädissään: "Pakene, Surunlapsi! Assim kuulee meitä!"
Surunlapsi kiiruhti kulkuaan ja ritarin täytyi seurata, vaikka hänen sielunsa vaikeroi.
Mutta myöskin Singoalla — sillä se oli hän, joka oli varjona kulkenut — seurasi Surunlasta, ja kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän vaaralliselta kalliolta, jossa surma väijyi, pyysi hän häntä pysähtymään.
Ritari vaipui Singoallan jalkoihin ja syleili hänen polviaan.
Singoalla kumartui hänen ylitsensä ja hiveli hänen kiharoitaan.
"Erland", sanoi hän, "me näemme toisemme nyt viimeisen kerran maan päällä. Hyvästi rakkaani!"
"Saanko minä kuolla?"
"Et", vastasi Singoalla. "Aioin tosin eilen illalla tappaa sinut, mutta silloin oli sieluni musta vihasta ja epätoivosta. Nyt saat sinä elää, Erland, puolisoasi ja poikaasi varten. Sinähän rakastat Helenaa, ja hän rakastaa sinua… ja pieni poikasi, sano onko hän enemmän sinun näköisesi vaiko sinisilmäisen Helenasi? Tahtoisin kernaasti hyväillä pientä poikaasi."
"Vaiti!" huudahti ritari Erland. "Älä puhu Helenasta! Päivällä, kun mieleni on sekaisin, tulen minä kyllä toimeen tuon naisen kanssa; mutta sinä, Singoalla, olet ainoa, oikea rakkauteni, niinkuin olet ensimmäinen ja oikea vaimoni."