Mutta ainoastaan muutamia sekunteja. Ritari istuutui.
"Nyt vaikutti voima pian", ajatteli pienokainen. "Nouse ylös ja seuraa minua", käski hänen lempeä äänensä.
Ritari nousi ylös, Surunlapsi tarttui hänen käteensä, vei hänet rappuja alas, vei yli vaahtoavan salmen metsään.
"Tämä on kamala yö", sanoi poika, jonka kiharat tuulessa hulmusivat. "Kuule, kuinka ympärillämme ulvoo! Tuuli on kylmä. Entä, jos puut putoisivat päällemme, isä! Joutukaamme!"
"Minnekkä viet sinä minua?" kysyi ritari arvellen.
"Minnekkäs muuanne veisin sinua kuin äitini luo, Singoallan luo?" sanoi
Surunlapsi, kummastellen tätä kysymystä.
"Singoalla on siis äitisi?"
"On kyllä… Kuinka kummasti sinä puhut tänä yönä?"
Ritari lienee huomannut, että hänen kysymyksensä eivät olleet oikein asetetut, ja että tässä olisi viisaampaa vaieta kuin puhua, sillä hän vaelsi kauan äänetönnä pyhiinvaeltajan vieressä.
He tunkivat yhä syvemmälle metsään.