Mustien pilvien välitse, jotka haaksirikkoisen laivan tavoin ajelehtivat taivaalla, valoi kuu keltaista, sairaloista valoaan. Puitten edestakaisin huojahtelevat oksat ja lehvät muodostivat väräjävän, tuhansista varjoista ja valosäteistä kudotun verkon yli metsän valaistujen paikkojen; siellä näyttivät kaikki esineet elävän, liikkuvan ja hyppivän aavemaisessa sekasorrossa. Mutta siellä, missä puut olivat tuuheampia ja tiheämpiä, oli pilkkopimeää.
Mikä on se, joka loistaa tuolla puitten runkojen takana? Se ei ole kuun valoa; punaisia liekkejähän siellä hulmuaa tervassoihdusta. Metsässä kuuluu ääniä, jotka eivät ole tuulen. Kuule, mitä huutavat:
"Alako, armahda! Alako… Alako…"
Surunlapsi pelästyi. Ritari mutisi: "Hornan henget pitävät kokoustaan tänä yönä."
"Isä!" sanoi poika ja painautui lähemmäksi häntä; "minua pelottaa… tämä on kauhea yö… suojele minua!"
"Isä!" sepä oli merkillinen sana tämän merkillisen paholaisen pyhiinvaeltajan suusta. "Älä pelkää", sanoi hän ääneensä ja puristi yhä kovemmin pojan kättä; "ei kukaan ole ottava sinua minulta."
Niin vaeltivat he eteenpäin natisevien, huohottavien ja valittavien puiden alla, läpi vaaleankeltaisen kuutamon ja läpi mustien varjojen. Lakkaamatta, vaikkakin kauempana, kuului kuin monesta suusta huutoja: Alako! Alako! Myrskyn vinkunassa, järven kohinassa, kuutamon haamumaisessa valossa, jopa pilvienkin muodoissa oli jotain kummallista ja kuoloa ennustavaa.
"Alako!" ajatteli ritari, kuunnellen halveksivalla korvalla tuota huutoa; "mitä merkitsee tuo sana? Missä olen sen ennen kuullut? Oo, minä tiedän… loihtusana, joka sieluni kahlehti. Mutta tänä yönä se turhaan kaikuu. Tänä yönä ovat kaikki loihdut tehottomia päätöstäni vastaan."
Hän pysähtyi ja katseli vihoissaan ja vavisten kuuta, jonka pilkut selvemmin kuin muulloin olivat kasvojen näköiset — kasvojen, jotka olivat selittämättömät, käsittämättömät. Ritari kohotti nyrkkiin puristetun kätensä tuota hiljaista katselijaa kohtaan tuolla ylhäällä, ja hänen sielunsa puhui hänen suljettujen huuliensa välistä: "Sinä, sinä, joka hopeasirpin kirotun lahjan avulla kahlehdit sukuni hengen omaan henkeesi, yölliseen taivaaseen ja korpien syvyyteen! Sinä, joka kostat kääntymisemme Herraan Kristukseen kiihottamalla pakananaisen, sen mustasilmäisen verenimijän, imemään sydämeni mehun! Alako sinä!"
He olivat nyt lähellä kalliomurrosta.