"Surunlapsi, onko tie äitisi luo pitkä?" kysyi herra Erland, haparoiden puukkoaan viittansa alta.
"Taas puhut sinä niin kummallisesti… Niinkuin et muka sitä tietäisi", sanoi Surunlapsi ja katseli isänsä kasvoja. Eivät ne olleet sen näköiset kuin tavallisesti, kun salainen voima hänessä vaikutti. Ne olivat synkät niinkuin päivällä, vielä synkemmät ja kamalammat.
Kauhea epäilys lensi läpi Surunlapsen mielen. Hän pysähtyi ja huudahti, samalla kun hänen povensa vapisi:
"Herra Erland, me palaamme linnaan. Seuraa minua!"
"Mikä naurettava oikku, kun kerran olemme lähteneet ulos ja niin kauan myrskyssä ja pimeässä vaeltaneet äitiäsi tavataksemme! Ei, hurskas pyhiinvaeltaja, me jatkamme matkaamme. Kohta kai lienemme jo perilläkin."
"Me palaamme! Minä käsken sinun palaamaan!"
"Haa, sinä lasket hupaista leikkiä. Etkö ole palvelijani? Enkö ole herrasi? Kuka meistä käskee?"
Ei ollut enää epäilemistäkään. Se salainen voima, johon pieni opas oli luottanut sanoessaan: "Minä käsken", ei vaikuttanutkaan; Surunlapsen tahto ei tepsinyt. Ritari oli hereillä; sen näki Surunlapsi hänen raivoisista katseistaan.
Kuoleman tuskan valtaamana lankesi hän polvilleen ritarin eteen, syleili hänen polviaan ja rukoili:
"Herra Erland… isä… älä tee minulle pahaa!"