"Mitä pelkäät sinä? Joko moittii sinua omatuntosi? Kas niin, älä kujeile siinä! Ylös, poika, ja vie minut äitisi luo!"
Erland tarttui poikaa tiukasti käteen ja riuhtasi hänet ylös.
"Minä vien sinut hänen luokseen. Mutta… et kai tahdo tappaa häntä? Et kai tahdo äidilleni tehdä mitään pahaa?"
"Älä ajattele häntä; ajattele itseäsi", sanoi ritari. "No, totteletko sinä, vai uskallatko vastustella?"
"Herra Erland, minä tottelen… tottelen mielelläni. Mutta lupaa…"
"Vaiti!" huusi ritari ja veti, voimatta enää mielialaansa salata, metsästyspuukon tupestaan. "Sinä olet äitisi rikostoveri, ja niin totta kuin hän on elinvoiman sydämestäni imenyt, lupaan minä, että hänen oma sydämensä on tänä yönä veitseni kärjessä hytkähtelevä. Ja sinulle sanon minä, että jos hetkeäkään vitkastelet opastamasta minua hänen luokseen, minä tapan sinut ja opastan itse itseni. Ja jos en häntä tänä yönä tapaa, niin tulevat metsästystorvet huomenna soimaan, tulevat koirat irti laskettaviksi ja metsästysajo toimeenpantavaksi saartamaan sitä pirullista noita-akkaa. Hän ei ole pääsevä käsistäni. Älä sen vuoksi enää sanallakaan kärsivällisyyttäni koettele! Muista itsesi vuoksi sitä tottelevaisuuden valaa, jonka olet minulle vannonut! Eteenpäin!"
"Ei, ei!" parkasi Surunlapsi hätähuudon voimalla ja tarttui vielä kerran ritarin polviin. Tämä irroitti rajusti hänen kätensä ja potkasi hänet vihaa ja inhoa kuohuen luotaan.
"Roisto, voisin sinut yhdellä nyrkin iskulla musertaa! Ylös, sanon minä, ja vie minut matkamme määrään! Tottele tai kuole!"
"Isä, säästä minua! Älä tapa minua!"
"Isä", virkkoi ritari yhä kasvavalla raivolla; "sinä, joka saatanan loihtutempuilla kauan olet kahlehtinut ja turmellut sieluani, sinä, joka olet helvetin sukua, perkeleen ja noita-akan sekasikiö, uskallatko vielä häväistä kristittyä miestä häntä isäksesi kutsumalla! Sinun tulee kuolla yhdessä äitisi kanssa. Vielä viimeisen kerran käsken minä: nouse ylös ja opasta minua!"