Ja kun poika ei liikahtanut, tarttui ritari hänen käteensä ja laahasi hänet mukanaan. Surunlapsen jäsenet tarttuivat puunjuuriin, orjantappurat niitä raatelivat. Kipu ja pelästys panivat hänet vaikeroimaan, mutta hänen valituksensa ja se vähäinen vastarinta, jota hän koetti tehdä, lopettivat verisissä unelmissaan olevan ritarin kärsivällisyyden. Hän pysähtyi, katseli uhriaan äärettömällä vihalla ja iski puukkonsa hänen rintaansa.
Hän oli poistunut muutamia askelia siitä paikasta, jota Surunlapsen veri punasi, kun hän pysähtyi ja virkkoi itsekseen:
"Isä! Mikä valhe!"
Hän astui taas muutamia askeleita, mutta pysähtyi ja virkkoi taas:
"Isä! Mikä anteeksi antamaton, julma, kauhea valhe! Minä palaan ja huudan hänen korvaansa: sinä valehtelet! Minä en ole isäsi… Minä huudan: kirottu ollos sen valheesi tähden!"
Musta pilvi kulki kuun editse ja seutu pimeni. Mutta ritari oli kuulevinaan kuolevan korinaa ja meni ääntä kohti. Hän kompastui ruumiiseen. Taas paistoi kuu. Se valaisi kasvoja, jotka eivät olleet Surunlapsen, valaisi kamalasti vääntyneitä, sinisen kalpeita, verivaahtoon tahraantuneita kasvoja. Siinä makasi tuntematon, mustaverinen mies. Hänen rintansa oli paljas, ja ritari, joka hämmästyneenä katseli häntä, näki siinä suuren murhamiehen merkkejä: paiseita ja mustia pilkkuja.
"Rutto!" mutisi ritari kalpein huulin.
Hän nousi ylös ja kulki eteenpäin tietämättä minne meni. Hän vei kätensä otsalleen, jonka takana veri kihisi sekavissa aivoissa. Milloin kulki hän kiivaammin; milloin pysähtyi hän ja katseli keltaisen kalpeata, surullista kuuta. Hän meni ilman mitään määrää ja mitään ajattelematta. Hän kuuli puitten lehvien kuiskailevan sanoja, milloin julmia, niin että niitä säpsähti; milloin ilkkuvia, niin että hän kiukuissaan hammasta puri ja repi ne lehdet, jotka noin olivat kuiskailleet, irti oksistaan; milloin hullunkurisia, niin että hän nauraa hohotti; milloin surullisia, että hän vuodatti kyyneleitä.
Mutta kaikista kummallisimmin kuiskaili yölliselle kulkijalle, joka sitä lähestyi, kuusi kukkulan laella, metsäpuron reunalla, sillä sinne sattuma hänen askeleensa johti. Se seisoi siellä niinkuin ennen muinoin, solakkana, suorana, ylpeänä ja myrskyä uhkaavana. Surisiko se särkynyttä sielua, kuihtunutta vartaloa, jolla muinoin, vaikkakin jalommissa muodoissa, oli sama oman voiman ja ylpeyden leima kuin hänelläkin? Vai ivasiko se? Hän ei tiennyt kumpaako se teki, mutta hän tahtoi tietää sen ja kuulosteli, ja kun hän kuulosteli, oli hän tuolta ylhäältä, vai omasta rinnastaanko, kuulevinaan jotain, joka sanoi: "Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaalean punaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkahintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä maita peittää…" Pyh, mitä varten muistella tätä laulua? Ei ole mitään syytä sitä nyt laulaa. Ei ole mitään ivaa eikä mitään sääliä, vaan pelkkää lapsellisuutta sitä laulaa. Eihän voi siitä suuttua eikä sille nauraa. Niin päätteli yöllinen kulkija mielessään. Samassa muisti hän puukon, joka hänellä vielä oli kädessään, ja kun hän kuutamossa sen terää tarkasteli, ajatteli hän:
"Se voisi todellakin olla verta minun verestäni."