Hän nakkasi aseen menemään ja ajatteli, että hän kuitenkin oli aika onnellinen, kun olentonsa oli särkynyt niin moneksi kappaleeksi, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli oikea. Paloitellun käärmeen osat elävät epätoivoista liikkuvaa elämää, ennenkuin kangistuvat ja muuttuvat kuolleiksi osiksi jostain, joka ennen oli yhtenäistä. Mutta että ne pyrkivät yhtymään, niinkuin taru kertoo, sitä ei yöllinen vaeltaja voinut ymmärtää. Hän puolestaan ei mitään yhtymistä halunnut. Parasta oli jäljettömiin kadota, ja hänen pitäisi nyt oikeastaan nauraa kaikelle, kun tiesi, että rutto raivoaa nyt kautta maailman ja tuhoo kaikki murhamiesten sikiöt, joita maassa matelee. Sitten saisivat ruohot ja kukkaset kasvaa rauhassa eläinten hampailta eikä mikään kirves tulisi kaatamaan puita, jotka silloin vapaasti saisivat kutoa oksistaan holvin yli vaikenevan maan. Silloin olisi paratiisi kaikessa komeudessaan uudistettu. Kun ei vaan sitten mitkään Aatamit ja Eevat tulisi sitä uudelleen turmelemaan! Uutta Aatamia seuraisi uusi Kain, joka veljensä murhasi, ja Kainia isät, jotka poikansa tappoivat, ja isiä pojat, jotka isänsä tappoivat. Tällaisissa sekavissa mietteissä jatkoi ritari harhailuaan ristiin rastiin metsässä.
Silloin sattui päivän koittaessa, että hän näki tulen tuikkivan ja meni sitä kohti.
PÄIVÄN KOITTO.
Tulen valo tuli kalliomurroksesta.
Tämä yö — niin oli Singoalla päättänyt ja sanonut sen Surunlapsellekin — tulisi olemaan hänen onnensa viimeinen yö. Oliko se ennustus siitä, mitä tänä yönä tapahtuisi? Ei, Singoallalla oli kyllä ennustustaito, oli hyvin kehittynyt aavistelemiskyky; mutta itse olisi hän aina vakuuttanut, että tämä oli päätös eikä aavistus. Se onni, jota hän oli nauttinut, oli ääretön; se pyyhki pois kaikki hänen kärsimyksensä, hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan näiden öiden salaperäisestä riemusta ja unhottumattomista hetkistä hänen lemmittynsä ja puolisonsa rinnalla. Ne olivat nyt luetut nuo hetket, sillä hän ymmärsi, ettei Erland voinut niitä kestää. Hän olisi kuoleva, ja hajaannus yöllisen ja päiväisen elämän välillä tulisi kestämään. Mutta eikö muisto olisi kylläksi voimakas sulostuttamaan sitä kaipuuta, jota hän tulisi tuntemaan, sittenkun oli sanonut Erlandille viimeiset peruuttamattomat jäähyväisensä ja poistunut ainiaaksi hänen läheisyydestään. Mutta miksi kaipuuta? Eikö elämä voi olla unelma, jossa mielikuvitus tarjoo sydämelle sen, mitä se haluaa, jossa menneisyys on takaisin saatua todellisuutta, missä ei kaipuulla ole mitään sijaa? Niin, unessa tulisi Singoalla loppuelämänsä elämään. Toisella puolella meren, kaukana itäisten arojen takana, on maa, missä palmut kohoovat vihreän sinistä taivasta kohden ja ilma on täynnä unettavaa kukkien tuoksua.
Se on levon ja unelmien maa. Siellä on kallioon hakattuna kummallinen temppeli, jota valkopukuiset, äänettömät papit vartioivat. Siellä uinailee pehmoisilla patjoilla pylvästöjen varjossa papittaria, joiden ainoana tehtävänä on silloin kun tamtam soipi, tanssia kulta- ja helmipukuihin puettuina tanssi aistien iloksi ja sitten palata iankaikkista olemattomuutta miettimään. Sinne aikoo Singoalla kulkunsa suunnata, kun kerran tämän havupuiden maan jättää. Siellä on hän palmulle puhuva Pohjolan kuusesta, lotuskukkaselle lummekukasta ja itselleen on hän kertova loppumatonta tarinaa sinisilmäisestä nuorukaisesta ja laulava tätä tarinaa kuin kehtolaulua sydämelleen, kunnes sydän herpoo ja sykkimästä lakkaa. Surunlapsi on oleva tämän temppelin poikapappi, sillä tapa on siellä semmoinen, että jumalan uhritulen sytyttää siellä poikanen, jonka kauneudessa näkyy kaiken katoavaisuus. Siellä on Surunlapsi pyhistä kirjoista, joita papit säilyttävät, oppiva entisaikain viisautta, ennenkuin se ennustus on täyttynyt, minkä äiti on hänen silmäkulmiensa luomista lukenut.
Niin oli Singoalla päättänyt. Hän oli koristautunut jäähyväisjuhlaan. Hän oli kauniimpi tänä yönä kuin sinä päivänä kymmenen vuotta takaperin, jolloin Erland ensi kerran näki hänet metsäpuron reunalla. Onni oli tuonut takaisin hänen nuoruutensa kauneuden, mutta henkisempänä ja enkelillisenä. Rakkaus ja uhrautuvaisuus, jotka olivat läpitunkeneet hänen olentonsa, olivat tehneet hänen kauneutensa taivaalliseksi. Se olisi hurmannut silmää niinkuin silmäys toisesta maailmasta, ellei siinä samalla olisi välkkyillyt jotain tästäkin maailmasta, vaikkakin sen tutkimattomimmista syvyyksistä — jotain honkametsän huminasta ja tähtiyön salaperäisyydestä, jotain lumottua ja luonnon kummaa…
Rotko oli koristettu syksyn viimeisillä ruusuilla. Assim oli sytyttänyt tulen lieteen. Singoalla oli sanonut hänelle, että se nyt tapahtuu viimeisen kerran ja äänetönnä oli Assim sen ilmoituksen vastaanottanut. Singoalla oli käskenyt hänen pitämään kaikki valmiina lähtöä varten huomenaamuna, ja vaieten oli Assim hänen tahtonsa täyttänyt. Nyt istui hän ja tuijotti tuleen ja näki, kuinka kekäleet tummenivat, hiiltyivät ja tuhkaksi muuttuivat. Hänestä tuntui välistä kuin ei olisi hän lieden tuleen katsellut, vaan oman sydämensä tuleen.
Singoalla istui sammaleisella vuoteellaan otsa käteen nojaten, unelmiin vaipuneena, ja kuulostaen ääniä, jotka voisivat ilmaista odotettujen tulon. Hän voi istua noin tunnin toisensa perästä. Hänen elämänsä oli näinä päivinä ollut juuri tuollaista vartoilemista. Hän tuskin huomasi ajan kulun, mutta piti kuitenkin hetkistä lukua.
Ulkona raivosi myrsky. Silloin tällöin osui tuulenpuuska kalliolohkareiden välitse rotkoon ja uhkasi sammuttaa tulen.