"He viipyvät kauan tänä yönä", sanoi Assim muutamien tuntien vaitiolon jälkeen. Ja kun tähän huomautukseen ei odotettu vastausta eikä saatu, virkkoi hän itsekseen, pannen muutamia risuja tuleen: "Vielä vähän aikaa on tuli palava. Mutta kohta se on itsensä loppuun kuluttava. Hyvä on. Me pääsemme rauhaan."
Assim meni rotkon suulle, katseli pilven keskessä vaeltavaa kuuta taivaalla ja kuunteli nautinnolla myrskyn laulua. Ihanammin kuin tänä yönä ei ollut pohjolan metsä koskaan soinut, niin tuntui ainakin hänestä. Hän tahtoi pukea sanoihin mitä tunsi, mutta ei voinut. Sen hän kuitenkin käsitti, että metsän laulu ilmaisi arvoa ja vihaa, tuskia ja miehuutta, synkkiä kokemuksia ja voiton varmuutta.
Mutta näiden äänien seasta kuului muitakin, jotka eivät olleet myrskyn. Ne huusivat ulkona metsässä: Alako, Alako! — ja Assimin kasvot, jotka olivat ilmaisseet jotain haaveilevaa ja uinailevaa, kävivät silloin valppaiksi, kuulostaviksi ja kummasteleviksi. Kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, etteivät korvansa häntä pettäneet, sanoi hän Singoallalle:
"Täällä metsässä on ihmisiä, jotka huutavat avukseen kansamme Jumalaa!"
"Se on rukoukseni kaikua", sanoi Singoalla ja kohotti päätään; "minä olen rukoillut kansani jumalalta kieltäymyksen voimaa ja olen sen saanut. Mutta etkö kuule muita ääniä metsässä? Etkö kuule Erlandin ja Surunlapsen ääntä?"
"En."
"Yö on peloittava niille, jotka peljätä osaavat. Ehkä vapisee Surunlapsen sydän ja ehkä vie pelko hänen askeleensa harhaan. Mene heitä vastaan, Assim, ja opasta heidät tänne!"
"Täällä on paljon tutkittavaa tänä yönä metsässä", sanoi Assim ja meni. —
Kun hän vihdoinkin palasi, oli hänellä kuoleva poika sylissään ja hän laski sen Singoallan jalkojen juureen.
* * * * *