Olisihan kyllä voinut olla tukalaa pujotella välitse ja kiivetä ylitse noiden mullin mallin olevien kalliolohkareiden, varsinkin öiseen aikaan ja hämärässä kuutamossa; mutta kävihän se sentään aika helposti, ja ritarista tuntui kuin hän useamman kuin yhden kerran olisi tätä tietä kulkenut ja siihen miltei tottunut. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän poikasena ollessaan, jolloin niin paljon metsässä harhaili ja etupäässä haki ja rakasti sen hämärimpiä piilopaikkoja, kuitenkaan ollut lähemmin tutustunut tähän hullunkuriseen polkuun, joka uhkasi saattaa itseensä vuoren kuninkaan linnaan.
Nyt ei hän enää ollut kaukana rotkon suulta. Silloin pysähdytti hänet se ajatus, että hänkin kulki tänä yönä metsässä jatkaakseen pakanakuninkaan Torin työtä ja tappaakseen metsän pahimman peikon, jättiläisnaisen, tuon viekoittelevan, joka oli imenyt elinvoiman hänen sydämestään. Mutta sitten muisti hän ruton, joka oli tullut maailman kaikkea elämää hävittämään, ja joka siis teki tappamisen turhaksi, jopa naurettavaksikin. Ja hän muisti tuon kalpean pojan ja sanan: isä, ja puukon, josta tippui voivottelevia veripisaroita ja jonka hän pensaaseen nakkasi, ja muisti kuusen kukkulan laella ja laulun: "Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kuin hämärä maita peittää."
Ne olivat kaikki sekavia muistoja, eikä ritari kyennyt niitä järjestämään. No niin, miksei pysyä niille kaikille välinpitämättömänä, ja miksi vähääkään välittää mistään menneestä, nykyisestä tai tulevasta? Kunhan kulkee kulkeakseen, ei välitä matkansa määrästä, menee tuonne rotkoon siksi, että on sattunut askeleensa sinne päin suuntaamaan eikä minkään muun vuoksi. Onhan vain kuin uoma yhtä mittaa vuotavan mielialojen virran, mutta antaa virran mennä menojaan eikä koeta pysäyttää sen laineita. Sellaisessa mielentilassa kulki ritari eteenpäin ja astui väliäpitämättömin askelin rotkoon.
Hän katseli ympärilleen. Hänen vieressään seisoi, seinään nojaten, mustaverinen mies, joka häntä hehkuvin silmin katseli. Mutta se ei liikuttanut ritaria. Se oli taaskin noita vaikutuksia, joista voi olla aivan välinpitämätön. Mutta syvemmällä rotkossa näki hän muutakin. Näki naisen kauniimman kuin koskaan oli voinut kuvitella, surullisemman, polvistuessaan tuossa kuolleen pojan yli, kuin kaikki se suru mitä ritari oli voinut ajatella — sillä siinä surussa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, oli aina ollut heikkoutta ja lohdutuksen tarvetta tai myöskin epätoivoa ja vihaa, mutta tämä suru oli luonnollinen ja sekoittamaton eikä se ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän tunsi tuossa naisessa kasvojenpiirteitä, joita hän oli rakastanut ja vihannut, epäjumaloinut ja kironnut; hänen muistonsa eteen kuvastui päivän paistetta ja kukkaistuoksua, yöllistä pimeyttä ja kauhua. Hän tunsi taas mielensä hämmentyvän. Silloin kuuli hän mustan miehen sanovan:
"Singoalla, ritari on täällä. Et tarvitse enää kauemmin odottaa kuolemaa."
Ja ritarille sanoi mies, hänen käteensä tarttuen:
"Älä vitkastele, vaan päätä, mitä olet alkanut! Hän tietää, mitä varten tulet. Surunlapsi ehti ilmoittaa tulosi, ennenkuin silmänsä ummisti. Sinä tulet kostamaan vääryyttä, jota Singoalla on sinulle tehnyt, kun teki sinut silmiensä valoksi ja sydämensä haluksi ja lupauksiensa puolisoksi ja poikansa isäksi. Hän on julmasti loukannut sinua rakkaudella ja uskollisuudella. Hän ansaitsee kuoleman ja toivoo sitä kättesi kautta. Hän tahtoo kuolla oikeutetun vihasi ensimmäisen uhrin — oman poikasi — viereen. Niin, hän on hyvin rikollinen ja ansaitsee kuoleman, sen voin minä todistaa, joka olen kuullut ne lukemattomat huokaukset, joita muistosi on pusertanut hänen rinnastaan, ja nähnyt ne loppumattomat kyyneleet, joita hän on sinun tähtesi vuodattanut. Tapa hänet, herra ritari! Sitten tulee tilinteko meidän välillämme."
"Se on tarpeetonta", sanoi ritari; "minä lähdin häntä tappamaan, niinkuin sanot, mutta metsä on mieleni muuttanut. Rutto on tullut eikä enää maksa vaivaa kuoleman kanssa kilpailla. Sen ja paljon muutakin olen metsässä oppinut. Sitäpaitse ei tuo nainen ole se, jota etsin, vaikka he ovatkin toistensa näköiset. Tuo tuossa on ihminen; hän itkee kuollutta lastaan ja hän näyttää niin surulliselta, että rintani voivottelee häntä katsellessani…"
"Mitä", huudahti Assim, "etkö aio lopettaa mitä olet alkanut? Onko sinulla rohkeutta peräytyä? Jos uskallat mielesi malttaa, silloin saat kuulla sen kamalan…"
"Älä jatka", sanoi ritari, "minulla on rohkeutta mihin tahansa enkä minä mitään pelkää. Ei kukaan ole vielä voinut sanoa minun pelkäävän. Minulla on rohkeutta malttaa mieleni. Älä häiritse minua, sillä sielussani alkaa valjeta, ja minä olen kohta saava muistoni kootuksi. Tämän naisen kasvot luovat valoaan syvälle menneisyyden kuiluihin."